Siirry sisältöön

Kädet, jotka kantavat 

Minua on koko elämäni viehättänyt ihmisten kädet. Työnkovettamat, uurteiset, kauniisti hoidetut tai kuivat kädet lohkeilevin kynsin. Kädet, jotka tarttuvat, kun on tarvis. Kädet, jotka tukevat, kun ei jaksa yksin. Kädet, jotka kantavat sinua sen tuskan keskellä, johon joudut omaisen kuollessa. 

Lapsena 50-luvulla opin äitini ja mammani koulutuksessa tekemään sellaisiakin vapaaehtoistöitä, joita salaa vastustin. Jotain siitä jäi pysyvästi mieleen.  

Kädet, jotka antavat

Kun äiti leipoi isolle perheellemme lauantaisin viikon tarpeiksi leipää, pullaa, joskus jopa piimäkaakunkin, riitti lämpymäästä aina naapuriinkin.  

Äiti kääri voipaperiin leivän, pisti pussiin ja minä vanhimpana lähdin viemään lämpymäästä naapurien vanhuksille, Fannille ja Fiinalle. Aina pyydettiin istumaan. Hitaasti kiiruhtaen leivän saaja meni ruokakomerolle ja toi sieltä hetken kuluttua lasillisen mehua ja pienellä lautasella pienen pikkuleivän. Siinä istuessani vanhus kyseli kuulumisia ja jotain kerroin.  

Mamman mukana pyöräilin monen vanhuksen luo vierailulle. Mamma saattoi kantaa vettä ja puita. Minunkin syliini lastattiin vähintään viisi klapia, ja sitten vanhus tarjoili kahvia, joka oli toisinaan kuplinut hellanpankolla aamusta asti ja oli hirvittävän makuista, mamman sanoin: ”Parkkihappoa melekeen.”  

Autettiin myös Japanin lapsia. Kun vähän sai rahaa kokoon, se laitettiin punaiseen peltilippaaseen, ja kesällä poljettiin mamman kanssa 15 kilometriä Kansanopiston juhlaan tyhjäämään pankki. Parin tunnin päästä poljettiin sama matka takaisin. Keräykset eivät 10-vuotiaana olleet lempipuuhaani, enkä ihan ymmärtänyt miksi vähistä rahoista piti antaa pois. 

Koko kylä auttaa 

Lapsuudessani Päntäneen Korpikylässä naapuriapu oli arkipäivää. Heiniä ajettiin latoihin, perunannostossa autettiin, pärekattoja tai pellikattoja tehtiin, kun tarve tuli. 

Kun isämme kuoli autokolarissa 45-vuotiaana, pikkusisareni ja –veljeni olivat alaikäisiä. Äidistä tuli yllättäen nuori leski, jolla oli monta hehtaaria perunaa viljelyksessä. Silloin kökkäväki – yli 40 ihmistä – tuli, nosti perunat ja kuljetti myöhemmin tehtaalle. Naiset toivat omat tarjoilut, keittivät soppaa ja kahvia. Apuna olivat kaikki mahdolliset ihmiset. 

Surutaloihin vietiin ja viedään syötävää, vaikka keittoa, koska surussa ei välttämättä ymmärrä edes syödä. Siten huolehditaan läheisistä surun keskellä. Täällä pienessä kylässä kaikki tunnetaan, ja apua on helppo pyytää tai tarjota, kun joku sitä tarvitsee. 

Monipuolinen vapaaehtoisuus 

Päntäneen kylällä teemme vapaaehtoistyötä myös eläinten kanssa. Löytöeläinten sopeutuminen ihmisen käsittelyyn on yksi erittäin tärkeistä tehtävistä.  

Eläinten hellä käsittely, leikki, silittely ja ruokinta rauhoittaa monia ihmisiäkin. Eläinhoitolassamme käy ohjaajiensa kanssa nuoria, jotka tarvitsevat tällaista tekemistä. Käymme myös hoivakodeissa kissojen kanssa. Monet käyvät kaverikoirakursseja ja vierailevat vanhusten luona. 

Viemme myös musiikkia ja laulun iloa koteihin. Käymme myös veteraanien ja leskien luona jouluna ja syntymäpäivinä.  

Vapaaehtoisuus on hyvän mielen tuoja. Pieni teko tuo iloa – sekä heille että meille.

Kerran me kylän viisi naista veimme joulutervehdyksen joka tupaan: puimme jouluiset vaatteet, yksi kantoi lyhtyä, lauloimme kaksi laulua. Ne käynnit olivat meille itselle erityinen joululahja, jota muistelimme usein, ja seuraavana vuonna meiltä jo kysyttiin, koska tulette taas. 

Kyse on usein muiden huomioimisesta. Kun pidimme Ovet-koulutusta, eräs jäsen järjesti oma-aloitteisesti hoidettaville läheisille kahvittelutuokioita.  

Vapaaehtoisuus on mukava harrastus ja sitä voi tehdä silloin, kun se tuntuu itsestä hyvältä. 

Meidän yhdistyksessämme näen paljon sitä uskomattoman hienoa vapaaehtoista, palvelevaa työtä, mitä meidän jäsenemme tekevät: kantavat tarjottimia, hoitavat läheisiä, jotta omaishoitaja pääsee hetkeksi osallistumaan omaan tilaisuuteensa.  

Vapaaehtoisuus on hyvän mielen tuoja. Pieni teko tuo iloa – sekä heille että meille. 

Tarja Tapanainen-Kantoniemi on Kauhajoenseudun omaishoitajien puheenjohtaja 

Tämä teksti on osa Omaishoitajaliiton ja omaishoitajayhdistysten yhteistä blogisarjaa, jossa kerrotaan vapaaehtoisuudesta.