Ihminen on hoivaava laji ja osa luontoa
Omaishoidon merkityksellisyys voi syntyä siitä kokemuksesta, että tuntee kuuluvansa kokonaisuuteen. Hoivan, luontosuhteen ja yhteenkuuluvuuden välillä on vahva yhteys. Ilmiö on moniulotteinen eikä suinkaan yksiselitteinen, mutta ajankohtainen ja kiinnostava.
Ihmislajin selviytymisen perusta ei ole ollut yksilöllinen pärjääminen vaan lauma. Selviytymiseen on kautta aikojen kuulunut vastavuoroinen hoiva ja jaettu vastuu. Samaan aikaan ihminen on kehittynyt syvästi kytkeytyneenä luontoon, joka on tarjonnut ravintoa, suojaa ja rytmiä elämään. Merkitys on syntynyt kuulumisesta, ei hallinnasta. Toisin kuin nykyään monesti tuntuu, merkityksellisyys ei ole riippunut suorituksesta eikä kadonnut, vaikka olisi ollut heikko. Pelkkä olemassaolo osana luontoa on riittänyt.
Hoiva ei ole ollut vain ihmisten välistä, vaan osa laajempaa elon verkostoa: huolenpitoa lapsista, vanhoista ja sairaista sekä huolenpitoa ympäristöstä, joka on mahdollistanut elämän jatkumisen.
Luontosuhteessa ja hoivassa on yhteinen peruslogiikka
Luontosuhteemme kertoo, millaiseksi me koemme asemamme luonnon suhteen. Luontosuhde voi olla ihmiskeskeinen tai luontokeskeinen. Ihmiskeskeiset luontosuhteet keskittyvät ajatusmaailmaan, jonka mukaan ihminen hallitsee luontoa, määrittää sen arvon, käyttää luontoa hyväkseen tarkoituksenaan tehostaa tuotantoa, parantaa ihmisten hyvinvointia tai tyydyttääkseen ihmisten henkisiä tarpeita. Luontokeskeisessä luontosuhteessa ihminen ei asetu luonnon yläpuolelle vaan kokee olevansa osa kokonaisuutta –riippuvainen ja vastuussa muista.
Miten luontosuhde ja hoiva liittyvät toisiinsa? Luontokeskeisen luontosuhteen lisäksi myös hoivassa tunnistetaan toisen haavoittuvuus, vastataan tarpeeseen ja hyväksytään keskinäinen riippuvuus. Sekä hoiva että luontokeskeinen luontosuhde edellyttävät kykyä pysähtyä, havaita, olla läsnä, sietää vajavaisuutta ja toimia ilman välitöntä hyötyä.
Tutkimuksissa on havaittu, että vahva luontoyhteys korreloi suuremman empatian, sosiaalisen käyttäytymisen, epäitsekkyyden ja yhteisvastuullisuuden kanssa. Toisin sanoen: mitä vahvemmin ihminen kokee kuuluvansa luontoon, sitä todennäköisemmin hän kokee kuuluvansa myös toisiin ihmisiin.
Luonnosta vieraantuminen puolestaan liittyy yksilökeskeisyyteen, hyötyajatteluun ja etääntymiseen sekä omista että toisten tarpeista. Kun luontosuhde kaventuu, elämä nopeutuu, tehokkuus korostuu, kontrolli ja suorittaminen lisääntyvät. Tämä heijastuu myös hoivaan: hoiva muuttuu ihmissuhteen sijaan tehtäväksi, kuormitus kasvaa, merkitys kapenee ja haavoittuvuus nähdään ongelmana, ei osana elämää. Yhteiskunnassa, jossa luonto nähdään resurssina, myös ihminen voi alkaa näyttäytyä resurssina.
Omaishoitajuus on erityisessä ristipaineessa
Omaishoitajat elävät usein kahden vastakkaisen voiman välissä: toisaalla on syvä hoivasuhde, joka perustuu yhteyteen ja välittämiseen, ja toisaalla on yhteiskunnallinen toimintalogiikka, joka painottaa tehokkuutta, pärjäämistä ja yksilön vastuuta.
Luontokeskeinen näkökulma voi palauttaa hoivan merkityksen osaksi elämän jatkumoa, lievittää yksinäisyyden ja irrallisuuden kokemusta sekä vahvistaa tunnetta siitä, että hoiva ei ole poikkeus vaan ihmisyyden ydin.
Luonto hoivan peilinä ja tukena
Luonto opettaa hoivasta paljon. Luonnossa merkitys hahmottuu ajassa – niin vuodenaikojen rytmissä kuin kasvun ja kuihtumisen kierrossa. Luonto muistuttaa jatkuvasti rajallisuudesta, hauraudesta ja kuolevaisuudesta. Hoivassa tämä on vapauttava oivallus: kaikkea ei voi korjata, mutta silti voi olla merkityksellinen. Niin luonnossa kuin hoivassakin merkitys syntyy myös jatkuvasta vastavuoroisuudesta, ei yksisuuntaisesta toiminnasta.
Lisäksi luonto opettaa hyväksyvää läsnäoloa. Tuulen tunne iholla, metsän tuoksu ja lintujen laulu palauttavat kehon tähän hetkeen, ohittavat ylivirittyneen ajattelun ja luovat tunnetta elossa olemisesta. Tämä on erityisen tärkeää ihmisille, joiden arki on kuormittavaa tai jatkuvasti vaativaa. Luonnossa oleminen voi auttaa omaishoitajaa palauttamaan yhteyden itseensä, tunnistamaan oman tarvitsevuutensa ja kokemaan kuuluvansa johonkin itseä suurempaan. Tämä kokemus voi vahvistaa hoivaa ilman, että se kuluttaa loppuun.
Kun ihminen vieraantuu luonnosta, hän vieraantuu usein myös toisista ihmisistä – ja lopulta myös kyvystään hoivata kestävällä tavalla. Luontokeskeinen luontosuhde ei tee hoivasta kevyttä, mutta se voi tehdä siitä merkityksellistä, jaettua ja inhimillistä.
Monestakin näkökulmasta tarkasteltuna olisi tärkeää, että me ihmiset kasvaisimme kunnioittavampaan ja tietoisempaan luontosuhteeseen. Omaishoiva ei ole ensisijaisesti tehokasta toimintaa, vaan elämän ylläpitämistä suhteessa toiseen. Toivottavasti se nähdään näin myös tulevaisuudessa.
