Lakimies: Sosiaalihuoltolaki vai vammaispalvelulaki?
Sosiaalihuoltolain ja vammaispalvelulain keskeinen suhde on herättänyt hämmennystä omaishoitoperheissä. Kumpaa lakia pitää noudattaa silloin, kun hoidettavana on vaikeavammainen henkilö?
Sosiaalihuoltolaki uudistettiin vuonna 2015. Suurin osa omaishoitoperheiden tarvitsemista palveluista annetaan tämän lain mukaisena, esimerkiksi kotipalvelu ja kotisairaanhoito.
Palveluista veloitetaan asiakasmaksulain mukainen maksu, joka määräytyy tulotason mukaisesti. Mitä korkeammat tulot, sen suurempi on maksu.
Vammaispalvelulain mukaiset vaikeavammaisten erityispalvelut ovat sen sijaan maksuttomia.
Näiden kahden lain soveltaminen on tuottanut ongelmia omaishoitajille. Kunnat korostavat mielellään sosiaalihuoltolain ensisijaisuutta ja pyrkivät antamaan vaikeavammaisillekin sosiaalihuoltolain mukaisia maksullisia palveluja.
Omaishoitajaliiton kannan mukaan silloin, kun kysymyksessä on vaikeavammainen henkilö, palvelut tulee antaa vammaispalvelulain mukaisina. Omaishoitoperheet eivät aina tiedä lakien sisällöstä eivätkä osaa hakea palveluita vammaispalvelulain mukaan.
Palvelumaksut voivat kasvaa suuriksi
Seuraavassa on esimerkki liiton ajamasta jutusta, jossa virheellisesti laskutettuja palvelumaksuja pyrittiin jälkikäteen oikaisemaan. Hallinto-oikeuden päätös asiasta sisältää merkittäviä periaatekantoja.
Perheenisä sai laaja-alaisen aivohalvauksen vuonna 2012. Vaimo hoiti häntä kotona omaishoitajana, mutta perhe tarvitsi tuekseen palveluja. Lisäksi henkilö oli välillä hoidettavana kunnan laitoksissa ja yksityisissä palvelukodeissa.
Kunta myönsi henkilölle vammaispalvelulain mukaiset kuljetuspalvelut heti, mutta muutoin kotiin annettavat palvelut sekä palveluasuminen annettiin sosiaalihuoltolain mukaan. Palvelumaksut kotiin annettuina ja palveluasumisessa nousivat 650–750 euroon kuukaudessa.
Vasta vuonna 2015 henkilö pääsi vaikeavammaisena ympärivuorokautiseen palveluasumiseen niin, että hän sai vaikeavammaisuudesta johtuvat erityispalvelut maksutta maksaen kuitenkin edelleen muun muassa palveluasumisen vuokran, ateriat ja siivouksen edelleen itse.
Kunnan korvausvelvollisuus harvinainen
Liitto katsoi, että kunnan olisi alun perin tullut antaa palvelut vammaispalvelulain mukaisena. Sosiaalihuollon asiakaslain mukaan kunnan edustajan olisi tullut neuvoa asiakasta käyttämään oikeanlaisia palveluita, mutta näin ei ollut tapahtunut.
Asiasta käynnistettiin hallintoriitamenettely. Kolmen vuoden aikana liikaa perittyjä asiakasmaksuja pyrittiin takautuvasti perimään kunnalta takaisin.
Huolimatta viranomaisen neuvontavelvollisuudesta hallinto-oikeus katsoi, että omaishoitoperheen olisi tullut heti alussa tehdä hakemus palveluista vammaispalvelulain mukaisena eikä asiaa voitu korjata jälkikäteen.
Päätöksessään hallinto-oikeus totesi, että ”Vahvan pääsäännön mukaan hakijalla ei ole oikeutta saada vammaispalvelulain mukaisia palveluita takautuvasti hakemuksen tekemistä edeltävältä ajalta, koska saamatta jäänyttä palvelua ei ole tarkoitettu korvattavaksi jälkikäteen vammaispalvelulain 9 §:ssä tarkoitettuna taloudellisena tukitoimena”.
Hallinto-oikeuden mukaan kunta voi vain poikkeuksellisesti joutua korvausvelvolliseksi, mikäli se on selvästi laiminlyönyt palveluiden selvittämis- ja järjestämisvelvollisuutensa tai asiakkaan informointivelvollisuutensa.
Näin ei tässä tapauksessa katsottu tapahtuneen, vaikka omaishoitoperhe oli useaan otteeseen pyrkinyt keskustelemaan maksuista, jotka olivat heikentäneet merkittävästi perheen taloutta.
Palvelut heti oikean lain mukaisesti
En ollut aiemmin törmännyt tuollaiseen hallinto-oikeuden mainitsemaan ”vahvaan pääsääntöön”. Jos kuitenkin oikeusistuimet ovat sellaisen laajemminkin omaksuneet, on tärkeätä, että omaishoitoperheet hakevat palveluita alun perin oikean lain mukaisesti.
Jos siis omaishoidossa on vaikeavammainen henkilö, tulee hakemukset kunnan palveluista tehdä vammaispalvelulain mukaisina maksuttomina palveluina.