Päätöksestä on pitkä matka arjen rutiiniksi
Saimme myönteisen päätöksen puolisoni pääsystä päivätoimintaan kahtena päivänä viikossa. Olimme tätä toivoneet muistisairautta potevan vaimoni kanssa, ja erityisesti vielä kohdennettuna työikäisille. Päätöksen saamisesta alkoi vaiheikas tutustuminen siihen, mikä olisi meille sopivaa tai edes mielekästä päivätoimintaa.
Soittokierros päivätoimintaa tarjoaville tuottajille ja tutustumisajan sopiminen antoi tuntumaa. Puhelussa tein päätelmiä yhteydenpidon sujuvuudesta ja toiminnan joustavuudesta.
Ensimmäinen tutustumiskäynti onnistui sujuvasti seuraavalle viikolle, viimeinen vasta liki kolmen viikon päähän.
Jokaisella palveluntarjoajalla oli sama kaava tunnin mittaisella tutustumiskäynnillä. Kaikki esittelivät tilat ja selvittelivät taustaa.
Se mikä vaihteli, oli vaimoni arjen haasteiden kartoittamisen taso. Parhaat peilasivat harrastuksia ja mielenkiinnon kohteita päivätoiminnan mahdollisuuksiin.
Yhdessä paikassa pääsimme hetkeksi mukaan toimintaan. Meille syntyi parempi mielikuva porukasta ja siitä, miten siellä arjessa toimitaan.
Pyyntö päästä päivän tutustumiskäynnille onnistui kahdessa paikassa sujuvasti. Tosin vain toisesta jäi mielikuva, että tämä on itsestään selvä seuraava askel uuden asiakkaan aloituspolulla. Aikataulu oli sama: aloitus aamukahvilla klo 9 ja lopetus klo 15.
Huomioimme, kuinka mutkattomasti tutustumiskäynti onnistui. Tarkastelimme esitietohaastattelun tarkoituksenmukaisuutta ja kytkeytymistä toimintaan. Kiinnitimme huomiota tilojen tarkoituksenmukaisuuteen. Tila, jossa ei ole mitään aktiviteettiin viittaavaa, on vain tyhjä tila.
Mahdollisuus tutustua toimintaan ja ihmisiin antoi tuntuman yhteisöstä ja dynamiikasta. Ryhmän jäsenten välinen vuorovaikutus kertoi toiminnan vireydestä ja itseohjautuvuudesta.
Muistisairaan on haasteellista arvioida käyntiä jälkeenpäin. Vaimoni silmä sosiaalisille tilanteille ei ole hävinnyt. Vaikka muistin, hahmottamisen ja sanallistamisen haasteet vaikeuttavat tilanteiden tarkempaa jäsentämistä, tunnejälki kuitenkin jää.
Vaimoni puhui useamman päivän henkilöstä, joka istui yksikseen käytävällä. Jouduin pohtimaan, miten todennäköistä on, että vaimoni jäisi seinäruusuksi.
Omat huomioni liittyivät ihmisten vireyteen ja siihen, miten he ottivat kontaktia meihin. Paikan dynamiikka ja vireä osallisuus olivat tässä keskiössä.
Olemme nyt pohtineet, minkälainen päivätoiminta olisi meille terveellistä ja tarkoituksenmukaista. Pohdinnan myötä meille ovat selkiytyneet plussat ja miinukset.
Emme hae vaimolleni säilytyspaikkaa. Emme halua toimintaa, jossa kaikkia ei oteta mukaan. Emme halua tyhjiä kaukaisuuteen katsovia katseita.
Haemme dynaamista ja mielekästä toimintaa. Sujuvaa yhteydenpitoa, joka huomioi arkemme vaihtelevat tilanteet. Puuhailua, jossa voi ylläpitää sosiaalisuuttaan ja saada uusia virikkeitä. Toimintaa, jossa kaikista pidetään huolta toimintakyvyn rajoja haastaen.
Selvityskierros on herättänyt vaimossani hämmennystä. Miksi hän ei voisi jatkaa arkea kuten ennenkin. Taustalla on huoli siitä, onko tämä ensimmäinen askel siirtymässä pois kodistamme.
Tavoitteen tarkentuminen on helpottanut vaimoni huolta. Kyse on arjen mielekkyyden rakentamisesta ja toimintakyvyn ylläpidosta. Päätöksestä on kuitenkin pitkä matka arjen rutiiniksi.
Peter Kanerva, työssä ”taiteileva” omaishoitaja, Kauniainen
