Muistojen arkisto
Ei ole enää läheistä, autettavaa, hoidettavaa. Vaimoni menehtyi lokakuussa 2023. Olen yksin ja nyt minulla on omaa aikaa. Omaa aikaa on aamusta iltaan ja illasta aamuun. Takana on seitsemän vuotta virallisena omaishoitajana ja sitä ennen monta vuotta auttavana puolisona.
Heti kuoleman jälkeisenä päivänä sain hoidettua asiat seurakunnan ja hautaustoimiston kanssa. Onneksi olimme jo ennen sairautta sopineet nämä asiat. Siunaus ja muistotilaisuus vain perhepiirissä. Hautapaikkamme on läheisen hautausmaan muistolehto.
Marraskuun ensimmäisenä olisi ollut 48. hääpäivä, mutta siitä tulikin vaimoni tuhkauspäivä.
Monet kyselivät, miten pystyin nukkumaan vaimoni menehtymisen jälkeen. Olinkohan jotenkin poikkeava, kun armollisen kuoleman jälkeen nukuin pari viikkoa paremmin kuin aikoihin. Olin niin loppu epävarmuuden päivistä, ja yötä päivää sairaalan puhelun odottamisesta. Koskaan muulloin minulla ei ole ollut saunassa puhelinta mukana. Löylyssäkin odotin puhelua.
Pakolliset kuviot täyttivät päiväni. Perunkirjoitusta varten piti hankkia monta paperia ja todistusta. Yritin tehdä kaiken nopeasti, sillä keskeneräiset ja epävarmat asiat häiritsevät minua. Kaikki järjestyi, ja tammikuussa kopioin perukirjaa yhä uudelleen ja kiersin paperinipun kanssa luukulta toiselle.
Kuolleen puolison vaatteet olivat vaikea asia. Järki sanoi, ettei niille enää koskaan ole käyttöä, mutta tunne taisteli vastaan. Keskustelin asiasta useamman lesken kanssa. Yksi oli hävittänyt heti kaikki, ja toinen muisteli menneitä hetkiä vuosia vaatehuoneessa. Päädyin hävittämiseen. Tuntui pahalta kerätä vuosia puolison päällä olleita vaatteita mustaan säkkiin. Pakotin itseni jatkamaan. Nyt olen tyytyväinen, että vaatteet ovat poissa muistuttamasta menneistä päivistä. Yhteiset muistot ovat muualla kuin vaatekaapissa.
Myös taiteilijatarvikkeet keräsin pariin laatikkoon. Ne ovat tallessa, mutta eivät näkyvillä. Jospa joku joskus haluaisi ne, minulla ei ole taitoa niiden käyttöön. Olin vain valmiiden töiden kehystäjä ja kuvaaja. Vaimoni maalaamat akvarellit kävin läpi ja tein niistä paksun valokuvakirjan.
Alkoi oma aika, ja päiviin piti itse järjestellä ohjelmaa. Yhden tärkeän harrastuksen, puutyöt, aloitin heti kevätkauden alkaessa. Siellä pääsin tuttuun porukkaan tekemään mieleisiä asioita. Enhän minä huonekaluja tee, niitä on jo liian kanssa. Minä veistelen hiljalleen puusta jotain kuvaa, nyt on työn alla pesän vieressä vartioiva pöllö.
Onneksi minulla on kaksi perheellistä tytärtä. He ovat ottaneet minut suojelukseensa. Joulun alla sain arvoituksellisen viestin: Tee lauantaiksi piparitaikinaa. Arvelin, että nuorempi tytär tulee seurakseni. Yllätys oli suuri, kun oven takana olikin neljä naista, kumpikin tytär tyttärensä kanssa. Nämä nuoret naiset ovat jo lukiolaisia.
Pipareita alkoi syntyä ja siinä sivussa uuden mallisia joulutorttuja. Talkoiden päätteeksi maistelimme glögin kanssa päivän tuotoksia. Nuoret naiset olivat taiteilleet tuubeistaan kymmeniä värikkäitä pipareita. Minulla on neljä hienoa naista.
Joulu tuli. Senkin lapset olivat järjestäneet. Oma jouluohjelmani oli kynttilöiden sytytys muistolehtoon. Vaimoni lisäksi kynttilän saivat äiti, isä, sisko ja veli.
Huomaamatta kirjoitusharrastuksesta tuli surutyöni ja ajatusteni purkumahdollisuus. Kirjoitin vaimostani muutaman liuskan elämäkerran, kirjoitin omaishoitajavuosistani. Kirjoitin muistoni, menneen syksyn. Taas syntyi uusi teksti.
Aikani niitä lueskelin ja vihdoin uskalsin tehdä radikaalin liikkeen: siirsin kaikki ulkoiselle muistille ja poistin koneelta.
Nyt ne ovat käsiteltyjä ja muistojen arkistossa.
Kuvien kanssa tein toisenlaisen surutyötä. Heti menehtymisen jälkeen tein muutaman vuoden takaisesta kuvasta taulun, jonka vieressä saavat kynttilät palaa.
Myöhemmin tein vanhemmista kuvista kollaasin, joka on makuuhuoneessa kertomassa yhteisestä puolesta vuosisadasta. Sen alareunassa on lyhyt teksti: ”Koitti aamu valkoinen, ruusu herää ei. Sen tuuli pois kai etelään, luo muuttolinnun vei”.
Pyrin noudattamaan päivärytmiä. Kukaan ei nyt vaadi minulta mitään, mutta haluan elää niin, että päiväni muistuttavat vuosikymmenien tuttuja tapoja. Monesti ruokailun tai päiväkahvin aikana muistuvat mieleen hetket, jolloin oli pöytäseuraa ja arkisten ajatusten vaihtoa kahvikupin ääressä. Tänään mielessä ovat vain omat ajatukset.
Nyt odotan erilaista kesää. Viime vuodet mökin kasvikokoelman kanssa ovat olleet kiireisiä hetkiä omaishoitajan vapailla. Tulevana kesänä minulla on mökkiaikaa riittävästi, mutta osaanko nauttia siitä. Sen näyttävät tulevat päivät.
Elämä jatkuu ja uskon Pohjantähden Koskelan Alman huokaukseen: ”Ei ole vielä aamutonta yötä ollu”.
Voit lukea lisää omaishoidon päättymisestä Omaishoitajaliiton sivulta.
