Siirry sisältöön

Kävelykavereina muistisairaalle 

Viiden vuoden aikana jo 117 kertaa. Välirauhan aikana syntynyt, pian 85-vuotias mies ja häntä kymmenkunta vuotta nuoremmat – minä ja mieheni – kävelemme kolmikkona Keravalla kävelyreitillä.  

Kävelykaverimme on muistisairas hoivakodissa asuva mies. Aikaisemmin haimme hänet kävelylle hänen kotoaan.  

Matkamme on vuosien myötä lyhentynyt neljästä kilometristä 1,3 kilometriin. Keväällä ja kesällä istumme penkillä jo tälläkin matkalla kolmisen kertaa.  

Kaverimme kävelee itse ilman tukea lyhyillä askelilla. Kerran jyrkähkössä alamäessä hänelle jäi päälle nopea refleksi, eikä hän saanut sitä pysähtymään mäen allakaan. Hän hätääntyi siitä itsekin.  

Nyt yritämme pysyä suhteellisen tasaisella vakioreitillä ja kävelymme onnistuvat. Reitin varrella kuljemme metsäisen alueen halki, ja urheilukentän laidalla pääsemme katselemaan, kun lapset ja nuoret pelaavat jalkapalloa. 

Työelämämuistoista tien pinnan muotoihin

Kävelymatkamme on lyhentynyt vuosien myötä, mutta myös puheenaiheemme ovat kaventuneet. Alkuaikoina kaverimme kertoi työelämän kokemuksistaan ja paljonkin lapsuuden muistoistaan.  

Luonto tuntui olevan tärkeä. Erityisesti puut kiinnostivat, sillä hän oli työskennellyt nuorena puunkaatajanakin. Puista puhuimme, niiden koosta ja, miten sellaisen ison puun onnistuisi kaatamaan.  

Nykyisin hän selvästi joutuu keskittymään kävelemämme tien pintaan. Täytyy katsoa tarkkaan, onko märkää, liukasta tai lumista. Kiitosta tulee, jos tie on hyvässä kunnossa ja siisti. Puutkin vielä joskus havainnoimme, samoin yläpuolella lentävät lentokoneet.  

Raitis ilma, luonto ja liikkuminen tekevät hyvää kaikille. Valitettavasti vain harvoilla on siihen mahdollisuus.

Mietimme useinkin mieheni kanssa, mitä kaverimme näistä kävelyistä saa. Ehkä lopputulema on se, että hän saa raitista ilmaa, mikä tuntuu ulkoiluun tottuneelle olevan tärkeää. Ehkä kuntokin vähän pysyy, joskaan ei enää kehity. Hän kuitenkin pystyy, vastoin useimpia vertaisiaan, edelleen kävelemään itse.  

Meitä hän ei taida – ainakaan usein – tuntea, mutta joskus harvoin hän kuitenkin sanoo, kysyttäessä, että kyllähän minä teidät tietysti tunnen.  Pienellä suostuttelulla hän aina kuitenkin lähtee kävelylle. Useimmiten vastaus on, mikä ettei. 

Hoivakodissa aiheutamme vaivaa kiireisille hoitajille. Heidän pitää avata lukittuja ovia ja antaa avain vaatekaappiin, jotta pääsemme pukemaan kävelykaverillemme ulkovaatteet. Ystävällisesti he ovat kuitenkin jaksaneet sen tehdä.  

Elämä tällaisessa vanhuudessa menee pieneksi. Raitis ilma, luonto ja liikkuminen tekevät hyvää kaikille. Valitettavasti vain harvoilla on siihen mahdollisuus.  

Paula Kinnunen 

Tämä teksti on osa Omaishoitajaliiton ja omaishoitajayhdistysten yhteistä blogisarjaa, jossa kerrotaan vapaaehtoisuudesta.