Ammattilaisilla on tärkeä rooli omaishoitajien toivon tukemisessa
Toivon merkitys omaishoitajien hyvinvoinnissa on yllättävän laaja. Mutta mitä on toivo? Vaaleanpunaisilla pilvillä pomppimista, katteetonta toiveajattelua ja kaiken maailman höpöhöpöhommiako?
Perheenjäsenet, ystävät ja naapurit muodostavat hoivatyön näkymättömän perustan. He ovat joko virallisia tai epävirallisia omaishoitajia – joka tapauksessa merkittävä osa palvelujärjestelmää(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun). Siksi heidän jaksamisensa ei ole vain perheen asia, vaan myös yhteiskunnallinen kysymys.
Tiedämme, että omaishoitajat ovat riskissä uupua. Omaishoitajien kuormittuneisuutta voidaan kuitenkin lievittää tukemalla heidän toivoaan.
Pelkillä kauniilla ajatuksillako omaishoitajien tulisi pärjätä? Ei suinkaan. Toivoa ymmärretään monesti väärin. Toivo ei ole sitä, että kaiken täytyisi olla kiiltokuvia. Se on uskoa siihen, että joku hyvä on vielä mahdollista. Toivo on dynaaminen, moniulotteinen ja sitkeä voimavara, joka voi säilyä myös silloin, kun esimerkiksi puolison sairaus on edennyt pitkälle tai erityistä tukea tarvitsevan lapsen vanhemman hoivavastuu kuormittaa.
Toivo elää monessa ajassa. Menneisyyden selviytymiskokemukset ja tulevaisuuden toiveet ruokkivat toivoa tässä hetkessä.
Toivolla on monta ulottuvuutta
Toivo ei ole vain unelmia. Siihen kuuluu vaihtelevia ja keskenään ristiriitaisiakin tunteita – pelkoa, surua, iloa ja kiitollisuutta. Osa toivoa on myös epätoivon sietäminen. Toivon vastakohta on toivottomuus. Omaishoitajia kohtaavat ammattilaiset ovat kuvanneet omaishoitajien kokeman toivottomuuden liittyvän esimerkiksi muutostilanteisiin, erityisen kuormittaviin omaishoitotilanteisiin, taloushuoliin sekä kokemukseen riittämättömästä tuesta ja palveluista.
Snyderin toivon teorian mukaan toivo on aktiivinen psykologinen tila, joka koostuu tavoitteista, keinoista ja tahdonvoimasta. Toivoa rakentavia keinoja voivat olla esimerkiksi omaishoitoperheen saamat palvelut, luonnossa liikkuminen, rukoileminen ja arjen rutiinien ylläpitäminen. Kasvien hoitaminen ja elämän jatkuvuuden seuraaminen on herättänyt omaishoitajissa toivoa tulevaisuudesta, uudistumisesta ja mahdollisuudesta muutokseen.
Toivo on sosiaalinen lahja
Toivo vahvistuu ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Erityisesti silloin, kun toivo tuntuu olevan kadoksissa, omaishoitaja tarvitsee muita ihmisiä kannattelemaan sitä. Jos työskentelet omaishoitajien kanssa, tunnistat ehkä tilanteita, joissa toivo on koetuksella. Silloin empaattinen kohtaaminen, rauhallinen läsnäolo, avoin vuorovaikutus ja erilaisten toivon lähteiden löytäminen auttavat omaishoitajaa jaksamaan. Tapa puhua on tärkeä: voimavaralähtöinen keskustelu ilman raskasta ammattikieltä voi jo itsessään vahvistaa toivoa. Ammattilaisten lisäksi omaishoitajan uupumisen riskiä vähentää omaishoitoperheen vahva perhesysteemi, kommunikointi ja joustavuus sekä tuki läheisiltä.
Teeman parissa on työskennelty myös Omaishoitajaliitolle tehdyssä opinnäytetyössä, jossa kehitettiin työväline omaishoitajien toivon vahvistamiseen. Työtä tehtiin yhdessä omaishoitajia kohtaavien ammattilaisten ja vapaaehtoisten kanssa – heidän näkemyksensä ja osallisuutensa ovat olleet korvaamattomia. Tuloksena syntyneet keskustelukortit ovat nyt osa Huoli puheeksi -verkkokurssin(avautuu uuteen ikkunaan) Uupuminen puheeksi -osiota, ja toivottavasti löytävät tiensä laajaan käyttöön.
Ihan pelkän haaveilun varaan tämäkään ei jää. Omaishoitajia kohtaaville ammattilaisille järjestetään 19.5.2026 koulutus(avautuu uuteen ikkunaan), jossa esitellään valmis työväline ja keskustellaan omaishoitajien tulevaisuususkon vahvistamisesta. Lämpimästi tervetuloa mukaan!
