Vaikka läpi harmaan kiven
Suomessa vallitsee tunnetusti vahva pärjäämisen kulttuuri. Pärjäämisestä tulee mieleen kaikille suomalaisille tuttu käsite: sisu.
Mitä se sisu oikein on? Kielitoimiston sanakirja on määritellyt sisua sitkeydeksi, tahdonvoimaksi, sinnikkyydeksi ja lannistumattomuudeksi sekä rohkeuden ja uskalluksen synonyymiksi.
Suomalaisella sisulla on tärkeä asema historiassamme, sillä sisulla jos millä on ollut merkitystä, kun on puolustettu maata sekä kestetty kylmät ja kovat talvet ja rakennettu elämää uudelleen sodan jälkeen.
Suomalaisella sisulla on ollut myös vaikutuksensa, kun on voitettu jääkiekossa, hiihdetty kultaa ja noustu maailmanmestareiksi formuloissa. Sisukkuutta ei voi kuin ihailla.
Omaishoitajia pidetään sisukkaina. Omaishoitajat jaksavat huolehtia läheisistään sitkeästi vähistä yöunista ja oman ajan puutteesta huolimatta. He sinnikkäästi selvittävät ja puolustavat läheisilleen kuuluvia oikeuksia, tukia ja palveluita. Omaishoitajat opettelevat tekemään vaativiakin hoitotoimenpiteitä, mihin tarvitaan uskallusta ja rohkeutta.
He tekevät työtään tahdonvoimalla, kun muita voimia ei ole enää jäljellä. Omaishoitajat eivät lannistu vastoinkäymisistä, vaan jaksavat – rakkaudesta lajiin.
Vai jaksavatko?
Kovasti ihailemamme sisukkuus voi muuttua selviytymistaisteluksi täysin huomaamattamme. Tätä muutosta ei sisukkainkaan tai valveutuneinkaan ihminen välttämättä itse huomaa, ja se voi jäädä huomaamatta myös lähipiiriltä sekä ammattilaisilta.
Pärjäämisen ja sisukkuuden ihannoiminen yhteiskunnassamme vaikuttaa monella tasolla. Yhteiskunnan odotukset ja ihanteet kasaavat paineita selviytyä yksinään hankalistakin tilanteista.
Apua ei haeta ajoissa, koska sitä pidetään yhä edelleen heikkouden merkkinä ja avun pyytämistä hävetään. ”Pitäisihän tästä nyt selviytyä, kun muutkin selviytyy”.
Toisaalta myös auttajan voi olla vaikea nähdä tilanteen todellisuutta, koska hän voi muistella selviytyjän sanoneen: ”meen vaikka läpi harmaan kiven, ei tartte auttaa”.
Jatkuva pärjääminen ja selviytyminen ei myöskään auta yhteiskuntaa muuttumaan, koska ajatellaan: ”näinhän nämä ovat tähänkin asti hoituneet, eikä siihen ole tarvinnut puuttua”.
Omaishoitajien kanssa työskentelevät ja asioista päättävät eivät kuitenkaan voi sokaistua pärjäämisen kulttuurin ihannoimiselle ja olla huolehtimatta niistä sisukkaista selviytyjistä, jotka ihmeellisesti vuodesta toiseen jaksavat huolehtia läheisistään – sisulla. Selviytyjä voi olla oikeasti hyvin yksinäinen ja erittäin uupunut, eikä osaa enää pyytää apua.
Seuraavia sukupolvia on alettu kannustaa avun pyytämiseen ja opettaa, että yksin ei tarvitse pärjätä. Nuoremmat sukupolvet eivät enää häpeile hakea apua esimerkiksi mielenterveysongelmiinsa, mikä aiemmille sukupolville on ollut suurin piirtein kauhistus.
Nuorempien suusta harvemmin kuullaan tarinoita siitä, kuinka mennään vaikka läpi harmaan kiven. Yhteiskunta on hiljalleen muuttumassa.
Omia asenteita selviytymistä kohtaan onkin syytä tarkastella. Tämä koskee meitä kaikkia avuntarvitsijoita, päättäjiä ja auttamistyötä tekeviä.
Mitä ajattelen avuntarvitsijoista? Entä uskallanko hakea itse apua, vai pelkäänkö mitä muut minusta ajattelevat? Omat ja yhteiskunnan asenteet voivat koitua suurimmaksi esteeksi avun pyytämiselle ja saamiselle.
Sisua kyllä tarvitaan, ja sisu auttaa eteenpäin vaikeissa tilanteissa. Mutta onko sisukkuus ja sen mahdollistamat asiat yksilöstä itsestä kiinni?
Mietitäänpäs asiaa vielä tarkemmin.
Voitokas jääkiekkojoukkue tarvitsee menestykseensä joukkueensa jäsenet ja valmentajat. Formuloitakaan ei voiteta pelkällä ajotaidolla, vaan lujaan vauhtiin tarvitaan insinöörien ja mekaanikkojen viimeisen päälle virittämä auto. Hiihtokisoista selviydytään voittajina vain hyvällä valmennuksella ja luistavilla suksilla, jotka joku osaava voitelee.
Omaishoitaja selviää sujuvammin arjestaan asiantuntijoiden, tarvittavien palveluiden sekä vapaan mahdollistavien tahojen ja hyvän verkoston avulla.
Seuraavan kerran, kun päätetään olla taas sitkeitä ja jatkaa väsymyksestä huolimatta, olisi hyvä pysähtyä ja katsoa, onko siellä sisuaskissa oikeasti enää pastilleja jäljellä, vai kannanko mukanani tyhjää pahvikuorta. Jos aski on tyhjä, kenen puoleen voin kääntyä?
