Pieniä tekoja arjen keskellä –vapaaehtoisena puheenjohtajana omaishoitajien rinnalla
Usein merkityksellisyys löytyy yllättävän pienistä hetkistä. Katseesta, joka kirkastuu hetkeksi. Naurunpyrskähdyksestä kahvikupin äärellä. Huokauksesta, joka kertoo: “En ole yksin.”
Puheenjohtajana vapaaehtoistyössä omaishoitajien parissa näen tämän konkreettisesti. Näen, miten suuri vaikutus vertaistuella ja pienellä irtiotolla arjesta voi olla ihmiselle, joka kantaa valtavaa vastuuta joka päivä – usein hiljaa, ilman näkyvyyttä tai kiitosta.
Omaishoitajan arki on sitovaa, kuormittavaa ja usein yksinäistä. Se on rakkautta, mutta myös väsymystä. Se on huolenpitoa, mutta välillä myös huolta siitä, jaksanko enää huomenna. Juuri siksi vertaistuki on niin korvaamatonta. Kun kohtaa toisen, joka ymmärtää ilman selityksiä.
Hoidettavan kuolema, surun lisäksi jäljelle jää valtava tyhjyys. Hiljaisuus kotona voi tuntua musertavalta. Enää ei ole ketään, jolle keittää aamukahvia, ei ketään, jonka lääkkeet muistuttaa ottaa, ei ketään, jonka hengitystä kuunnella yöllä. Moni omaishoitaja on elänyt pitkään jatkuvassa valmiustilassa – ja kun se yhtäkkiä loppuu, keho ja mieli eivät osaa vain “palautua normaaliksi”.
Väsymys ei katoa hetkessä. Se voi kestää kuukausia, joskus vuosia. Se on syvää uupumusta, joka on kertynyt pitkän ajan kuluessa. Kun hoivavastuu päättyy, moni romahtaa vasta silloin. Vasta kun ei enää tarvitse olla vahva toisen vuoksi, oma keho ja mieli uskaltaa näyttää, kuinka raskasta kaikki on ollut.
Vertaistuki ja yhdessä oleminen eivät ole vain “kivaa tekemistä”. Ne ovat kannattelua elämän kaikkein hauraimmissa vaiheissa.
Myös tässä kohtaa vertaistuen merkitys korostuu. Ryhmässä on ihmisiä, jotka ymmärtävät tämän kivun ilman pitkiä selityksiä. Siellä voi puhua surusta, syyllisyydestä, helpotuksestakin – sillä ne kaikki voivat kulkea rinnakkain.
Siksi vertaistuki ja yhdessä oleminen eivät ole vain “kivaa tekemistä”. Ne ovat kannattelua elämän kaikkein hauraimmissa vaiheissa. Ne ovat tapa sanoa: vaikka olet menettänyt läheisesi, et ole menettänyt paikkaasi meidän joukossamme.
Minulle vapaaehtoistyö ei ole “vain” järjestämistä, byrokratian, kokouksien tai tapahtumien pyörittämistä. Se on yritystä luoda hetkiä, joissa omaishoitaja tai läheinen saa olla muutakin kuin hoitaja. Hetkiä, joissa saa nauraa, hengittää, olla vain. Pieni retki, yhteinen kahvihetki, vertaistukiryhmä – ne saattavat kuulostaa ulkopuolisesta pieniltä asioilta, mutta niillä voi olla valtava merkitys jaksamisen kannalta.
Miksi teen tätä vapaaehtoisena? Siksi, että uskon merkityksellisyyteen, joka syntyy ihmisten välillä. Siksi, että jokainen omaishoitaja ja läheinen ansaitsee tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi muulloinkin kuin viranomaisten lomakkeissa tai arjen kiireessä. Vapaaehtoistyö ei poista omaishoitajan kuormaa, mutta se voi keventää sydäntä. Se ei ratkaise kaikkea, mutta se voi muistuttaa: et ole yksin. Ja juuri se muistutus on usein merkityksellisintä, mitä voimme toisillemme antaa.
