Ovatko suomalaiset auttajakansa?
Kuusikymppiset omaishoitokuplissaan
Hyvä ystäväni on ollut miehensä omaishoitaja pian 20 vuotta. Siinä välissä hän on ollut samaan aikaan ensin äitinsä ja sitten isänsä omaishoitaja. Vanhempiensa jälkeen hän hoiti anoppiaan. Kaikki palkkatöiden ohella. Minusta hänellä pitäisi jo olla oma omaishoitaja. Sydänkin reistaillut lapsesta saakka.
Itse olin seitsemän vuotta aviomieheni sopimusomaishoitaja, nyt olen isäni etäomaishoitaja. Olin äitini saattohoitaja. Veljeni on isäni varsinainen omaishoitaja.
Kuusikymppisen kuplassa kaikki tuntuvat olevan jonkun omaishoitajia, elleivät itse ole hoidettavia.
Käly hoitaa erityislasta, ystävä hoitaa aviomiestä, työkaveri hoitaa äitiä, tuttavat auttavat joukolla onnettomuuteen joutunutta kaveria. Monet hoivaavat ikääntyneitä vanhempiaan, jotkut ystäväänsä. Naapuriakin autetaan.
Vähän vaikea uskoa hokemaa, että Suomessa ollaan itsekkäitä, eikä välitetä muista ihmisistä.
Minä ryhdyin mieheni omaishoitajaksi samasta syystä kuin tuhannet muut suomalaiset; rakkaudesta. Saimmehan olla yhdessä. Toisen auttaminen on inhimillisyyden ydintä. On vaikeaa katsoa itseään peilistä, jos ei auta läheistään täysillä loppuun asti.
Aviomiehelläni oli monia sairauksia, jotka tietysti pahenivat vuosien mittaan. Erään sairaalajakson jälkeen hän ei enää selvinnyt yksin kotona.
Jätin työpaikkani, jossa olin ollut koko aikuisikäni ja hyvästelin työkaverit. Jäin kotiin.
Yllättävän moni työtoveri pahoitteli etukäteen omaishoitajuuttani. Kuulin säälittelyjä tulevasta rankasta työnkuvastani. He eivät pahoitelleet mieheni sairautta, vaan minun valintaani.
En osannut ajatella asiaa sillä tavoin. Omaishoitajan taakka on painava ja vastuu suuri, mutta sen rinnalla on kokemus elämän merkityksellisyydestä. Ääripäät ovat läsnä.
Omaishoitajana oppii suhteellisuudentajua. Tarvitsiko kukaan tänään ambulanssia? Ei tarvinnut. Hieno päivä!
Aikaa hengähtää ei aina ole, mutta elämän sisältöäkään ei tarvitse suuremmin miettiä, kun tukee toista ihmistä vaikeana aikana. Mittasuhteet muuttuvat.
Omaishoitajalla on elämässään tärkeä ihminen. Niin tärkeä, että häntä on valmis auttamaan koko ajan. Auttajakin on tärkeä. Sairastunut haluaa, että juuri tämä henkilö on läsnä ja lähellä auttamassa häntä. Se on arvokas tehtävä.
Omaishoitajia on syytä kunnioittaa, mutta sääliä he tuskin kaipaavat.
Myötätunto on ihmisen perimässä. Auttamisesta jää hyvä mieli.
Suomalaiset auttavat yleensä mielellään, jos joku pyytää. Yli miljoona suomalaista hoivaa läheistään jollain tavoin. Siitä melua pitämättä, nöyrästi ja itsestään selvästi.
Taidamme sittenkin olla auttajakansa.
