Onnellisimmatkaan tapahtumat eivät lämmitä, jos niitä juhlistaa yksin
Ihmisen elämä on sen kaikissa vaiheissa riippuvaista toisista ihmisistä. Jokaisen elämässä avun tarve on väistämätöntä, olipa kyseessä arjen ongelmat tai suuret kriisit.
Kohtaamme ennakoimattomia tai omin voimin hallitsemattomia ongelmia. Usein emme ole varautuneet juuri lainkaan.
Arvaamattomalta tuntuva maailma synnyttää turvattomuutta ja tarpeen yhteydestä muihin. Tämä yhteys toisiin synnyttää yhteisöllisyyttä.
Keskustelu henkisestä turvallisuudesta keskittyy yksilön voimavaroihin ja mielen tasapainoon. Juuri nyt ajankohtainen teema ovat yhteiskunnan palvelut ja turvaverkot.
Kokemukset osoittavat henkisen hyvinvoinnin syntyvän myös luottamuksesta siihen, että tuntee kuuluvansa yhteen muiden kanssa. Jos tiedämme, että naapurissa on joku, joka auttaa tarvittaessa, on helpompi ajatella vaikeuksien yli pääsemistä.
Kaikkein onnellisimmatkaan tapahtumat eivät lämmitä, jos niitä juhlistaa yksin.
Yhteisö on lähellä ja kaukana. Se on yhteiskunnan rakenteita, järjestöjä, vapaaehtoisia ja verkostoja, joihin kuulumme. Turvallisuutta on tunnistaa ne, joihin voi ajatella voivansa luottaa tarpeen tullen. Tunne siitä, että ei kuulu mihinkään synnyttää yksinäisyyttä ja eristäytymistä.
Yksinolon tunne valtaa varmasti monen omaishoitajan, joka kantaa vastuuta läheisensä hyvinvoinnista ja terveydestä. Usein oman hyvinvointinsa kustannuksella.
Rinnallakulkijat, vertaistuki ja levähdystauot muiden kanssa ovat sitä yhteisöllisyyden voimaa, joka toivottavasti auttaa näkemään tulevaisuuden valoisana.
Auttaminen on opettanut minulle osallisuuden merkityksen. Auttaminen ei ole ylhäältä antamista, vaan parhaimmillaan vuoropuhelua. Se on itse kunkin vastuuta yhteyden löytämisestä ja ylläpitämisestä.
Se voi olla ystävällinen sana tuntemattomalle tai olkapää tukea tarvitsevalle. Se on pieniä tekoja arjessa tai koko yhteisöön vaikuttavaa vapaaehtoistoimintaa.
Tärkeintä on, että jokainen löytää oman tapansa auttaa ja tukea. Myötätuntoinen ja hyvinvoiva yhteisö on yhteistyön tulos.
Myös avun vastaanottaminen vaatii rohkeutta ja avoimuutta. Tuntuuko siltä, että avun pyytäminen tekee meistä heikkoja tai riippuvaisia muista? Voisiko olla niin, että avun pyytäminen on askel kohti parempaa itsetuntemusta, omaa kasvua ja kehitystä?
Vuorovaikutus voi avata mahdollisuuden oppia uusia taitoja, joiden avulla voi selviytyä elämän haasteista. Myös tämä on osa yhteisöllisyyttä.
Avun antaminen on luontevaa, jos uskoo saavansa apua tarvitessaan, ja avun pyytäminen on helpompaa, kun on joskus ollut sitä antamassa.
Yhteisöllisyys on voima, joka liittää yksilöt yhteen ja luo siteitä, jotka kestävät aikaa ja vaikeuksia. Se on lämmin kädenpuristus, hymy tuntemattomalle naapurille ja valmius auttaa, kun joku tarvitsee apua.
Kristiina Kumpula on yhteiskunnallinen vaikuttaja ja Suomen Punaisen Ristin pitkäaikainen, juuri eläköitynyt, pääsihteeri