Omaishoitajan vapaus
Omaishoitajan vapaus on suhteellinen käsite. Harvoin voi valita, että ryhdynpä omaishoitajaksi. Oman lapsen kohdalla vanhemmalla ei ole vaihtoehtoja. Lähes sama tilanne on pitkän parisuhteen ehtoopuolella. Aikanaan on luvattu, että autetaan ja ollaan rinnalla niin myötä- kuin vastamäessäkin. Jos toinen sairastuu pitkäaikaisesti, ja toisella on voimia huolehtia, niin vaihtoehtoja on vähän.
Minäkin ajauduin huomaamatta tähän vaiheeseen liitossamme. Omaishoitajien hyvinvointipäivillä kollegat herättivät minut virallistamaan hoitosuhteemme. Omaishoitajasopimus on kuin muodissa oleva vihkivalan vahvistus. Siinä luvataan huolehtia läheisestä, kunnes omat voimat loppuvat tai kuolema päättää ottaa hoidettavan tai hoitajan. Lähtöjärjestystä ei voi valita. Omaishoitajuutta voi verrata tractor pulling -kilpailuun. Kuormaa lisätään, kunnes voimat loppuvat.
Meillä on ollut myös tavallista arkista elämää, jossa elellään niin kuin muutkin puolen vuosisataa yhdessä olleet. Parisuhteissa on aina työnjako, joka on muotoutunut vuosikymmenien kuluessa. Jos siivous on toisen mieleen, hän siivotkoon ja kätevämpi keittäjä huolehtii ruuanlaitosta. Kun toisen voimat loppuvat, niin arki järkkyy ja työnjako kallistuu huomaamatta terveemmän harteille.
Hoitavan puolison vapaus häviää salakavalasti.
Ensin peruutan yhden oman menoni. En halua olla itsekäs ja tuottaa kotiin jäävälle pahaa mieltä. Tämä toistuu, ja sitten jääkin vuosien harrastus sivuun.
Pian en uskalla luvata mitään tuleville päiville, koska mielessä pyörii pelko. En lupaa, koska se todennäköisesti pitäisi perua. Kierre pahenee vuosi vuodelta. Verkostot harvenevat ja yhtenä päivänä ei enää olekaan omia menoja.
On vain yhteiset käynnit hoidettavan asioilla. Kaupungin tutuimmiksi paikoiksi tulevatkin erilaiset poliklinikat hoitajineen. Kierre pahenee ja kiihtyy. Kohta en uskalla lähteä minnekään, koska sinä aikana kotona voi tapahtua jotain ikävää. Palatessa puoliso makaakin lattialla tajuttomana. Siitä hoitaja ei voi syyttää kuin itseään ja itsekkyyttään.
Yksinkertaiseen päivärytmiin tottuu, eikä osaa muuta kaivatakaan.
Välillä vierähtää viikko, parikin ihan huomaamatta. Yksinkertaiseen päivärytmiin tottuu, eikä osaa muuta kaivatakaan. Käyn pari kertaa viikossa kaupassa ja päivittäin pikkulenkillä. Ajoitan nämä menoni vaimoni päiväleporytmin mukaan.
Joka toinen viikko minulla on kolme tuntia ihan omaa aikaa, kun omaishoidon hoitaja tulee vaimoni kaveriksi. Virallisesti se on toimintaterapiahetki, mutta minulle on tärkeintä luotettava seuralainen, joka tuntee hoidettavan ja tilanteen.
Vuosia rimpuilin pitääkseni viimeisen kodin ulkopuolisen harrastukseni; kansalaisopiston tutussa ryhmässä puuhailun. Pari vuotta tein lyhyempää aikaa, olin poissa kotoa vain kaksi tuntia. Se toimi, eikä tapahtunut mitään vakavaa. Sitten sekin piti jättää. Nyt elämämme on puolisoni vakava sairaus.
Kävimme usein teattereissa ja taidenäyttelyissä.
On meillä ollut parempiakin aikoja. Kävimme usein teattereissa ja taidenäyttelyissä. Mutta sitten vaimoni voimat vähenivät ja teatteriesitykset olivat liian pitkiä. Pieniä retkiä taidenäyttelyihin teimme pitempään, sillä niissä voi olla ja kierrellä voinnin mukaan.
Kauan sitten matkustimme ulkomaillekin, mutta koneessa istuminen kävi liian raskaaksi ja terminaaleissa jonottaminen ylivoimaiseksi. Sitten keksimme kotimaan retkeilyn. Varasimme jostakin kaupungista muutamaksi yöksi hotellihuoneen lepopaikaksi pikkuretkeilyjen lomassa. Saimme katkaistua arjen mukavasti. Mutta kaikki hauska loppuu aikanaan voimien vähenemisen myötä.
Omaishoitajalla on lakisääteiset vapaapäivät. Ympärivuorokautisen vastuun ja huolehtimisen katkaisee kolmen vuorokauden vapaa. Ammattihoitajilla on tarkat rajat työtunneista ja tuntimääristä, mutta omaishoitajan vapaa ja vapaus erilainen: 650 tuntia työtä ilman huoletonta hengähdystaukoa ja sitten ehkä 70 tuntia vapaata. Monesti vapaa peruuntuu viime hetkillä.
Pettymyksen tunnetta on vaikea kuvailla. Olet suunnitellut omaa elämää kahdeksi kokonaan vapaaksi päiväksi, ja tunti ennen lähtöä tulee peruutuspuhelu. Osastolla koronaepäily. Puran kassit, ja jatkan seuraavaan kuuhun ilman taukoa.
Sisäinen kelloni ei tiedosta muutosta.
Toteutuuhan vapaa aina joskus. Ihana tunne, kun istun mökin portailla ja edessä on kolme huoletonta yötä ja kaksi kokonaista päivää vain itselle. Paneudun huonosti hoidetun kasvikokoelmani seuraamiseen ja ensiavun antoon huonovointisille.
Saan olla vain itselleni. En ihan, sillä sisäinen kelloni ei tiedosta muutosta. Illalla kymmenen yli kahdeksan se hälyttää: puolison iltalääkkeet ovat antamatta!
Ja toinen nykyajan vitsaus, rajoitus vapauteen, on puhelin. En uskalla jättää sitä hetkeksikään, sillä hoitopaikassa voi tulla ongelma. Silloin minulle soitetaan ja kysytään ohjeita. Vuosien kokemuksella annan neuvoja ammattilaiselle. Puhelu vie muutaman minuutin, kun selitän eteislepatuksen seurannan ja odotusajan ennen kuin pyydetään ensihoito.
Yleensä kohtaus menee ohi puolessa tunnissa jälkiä jättämättä. Asia pyörii minun mielessäni loppuillan. Vuosiin en ole uskaltanut ottaa edes olutta vapaaillan iloksi, sillä aina voi tulla puhelu, jossa pyydetään tulemaan heti: vointi romahtanut.
Kirjoittaja on nykyisin entinen omaishoitaja.
