Teemu

Vääksyssä asuva Teemu Kolho on vaikeasti vammaisen Niklaksen isä ja 30 työntekijän esimies Rapala-konsernissa, Marttiinin puukkotehtaalla. Työn ja lapsesta huolehtimisen yhdistelmä onnistuu, kun tilanteesta puhutaan avoimesti.

“Vähän ennen mun pojan Niklaksen syntymää me oltiin tärkeällä työmatkalla Virossa. Sinne oltiin perustamassa työnantajani Rapala-konsernin uutta tuotantolaitosta.

Sitten sain Niklaksen äidiltä Suomesta puhelun, että nyt on vakava ongelmatilanne.

Pomo alkoi ensi töikseen selvittämään mulle lautta-aikatauluja ja kyytejä. Ei puhettakaan, että olisi mietitty, miten mun tehtävät reissussa hoidetaan. Perhe laitettiin edelle. Se kokemus jäi mieleen, ja kertoo paljon mun työpaikkani suhtautumisesta.

Niklas syntyi erittäin vaikeasti vammaisena. Hänellä on Sturge-Weberin syndrooma ja vaikea kehitysvamma. Hän tarvitsee jatkuvaa huolenpitoa. Jompikumpi meistä vanhemmista on Niklaksen kanssa 24 tuntia vuorokaudessa.

Nyt kun ollaan erottu, Niklas on mun luona aina kun vain mahdollista. Aika usein tulee yllättäviä sairaalareissuja tai vastaavaa. Joskus joudun lähtemään töistä yllättäen, tai olemaan päiviä poissa.

Töissä ei ikinä ole tullut näistä ongelmaa, aina ollaan saatu asiat järjestymään. Mä yritän sitten tietenkin omasta puolestani antaa työnantajalle takaisin ja korvata tunteja kun pystyn.

Niklaksen syntymästä on nyt 13 vuotta. Koko sen ajan olen ollut samassa työpaikassa. Näin ei varmasti olisi, jos töissä ei olisi löytynyt ymmärrystä tälle elämäntilanteelle.

Meillä työpaikalla kaikki tietää Niklaksen ja kysyy aina pojan kuulumisia. Olen yrittänyt olla tosi avoin kaikesta. Puhuminen on ollut helppoa, kun tiedän, että esimies kuuntelee ja ottaa viestin vastaan. Tiedän myös, että mun työpanostani arvostetaan. Näinhän ei kaikilla työpaikoilla välttämättä ole.

Puhuminen tässä on se tärkein asia, että homma saadaan toimimaan. Oma avoimuus työnantajaa kohtaan ja toisin päin.

Tällä hetkellä teen töitä tuotannon työnjohtajana ja mulla on 30 työntekijää alaisena.
Yritän siinä hommassa levittää tätä samaa ajattelua. Että kotiasioista voi aina kertoa ja että meillä tarvittaessa kyllä joustetaan.

Käytännön ratkaisuja sitten kyllä aina löytyy, ja ne on jokaisen tilanteessa vähän erilaiset.

Tulevaisuudessa omaishoito tulee olemaan entistä isompi juttu, kun väki ikääntyy. Jo nyt monella on tilanne, että pitää vaikka viedä iäkäs äiti terveyskeskukseen. Kaikilla työpaikoilla pitäisi kouluttaa esihenkilöitä näistä asioista, jakaa vaikka joku vihko käteen.

Järjestelykysymyksiähän nämä on, jos työnantajalla löytyy tahtoa.

Etupainotteisuus työn suunnittelussa auttaa, ja se, että asioita käydään yhteisesti läpi. Ihmiset tuntee toistensa työnkuvat ja asioita pystytään ennakoimaan. Silloin joustot ja sijaistamisetkin on helpompia järjestää ja firma saa motivoituneita ja sitoutuneita työntekijöitä.”