Miltä omaishoitajan arki näyttää dokumentaristin silmin
Valokuvaaja ja elokuvantekijä Susanna Pesosen omaishoitaja Päivistä ja hänen puolisostaan Osmosta kertova dokumentaarinen video ja siihen liittyvä valokuva ovat esillä kuuden valokuvaajan näyttelyssä Helsingin Lapinlahden lähteellä 3.5.2026 saakka. Päivistä tuli Osmon omaishoitaja toukokuussa 2024 hyvin pian molempien eläköitymisen jälkeen, ja Osmon nopeasti edennyt sairaus on muuttanut niin parisuhdetta kuin molempien arkea.
Pesonen vieraili säännöllisesti Päivin ja Osmon luona Keski-Suomessa puolentoista vuoden ajan syksystä 2024 alkaen, vietti öitä heidän luonaan ja kuvasi arkea. Materiaalia kertyi lopulta niin paljon, että Pesonen työstää parhaillaan Päivistä ja Osmosta vielä lyhytelokuvaa, jonka pitäisi valmistua vuoden lopulla.
Vaikka elämäntilanne oli raskas ja täynnä monenlaisia tunteita, Päivi ja Osmo ottivat valokuvaajan avoimesti vastaan. Pesonen toteaa, että kuvausprosessi on tuntunut arvokkaalta ja tärkeältä.
”Tämä on teema, josta haluan puhua. Tavallaan minulla on taustalla oma ajatus, mitä haluan videoni kautta kertoa, mutta ihmiset tulkitsevat sen kuten haluavat. En ole halunnut ohjata todellisuutta, mutta dokumentaristina tietenkin valitsen asioita, luon kertomusta esimerkiksi visuaalisilla keinoilla ja leikkauksella”.
Kuvausprosessiin sisältyi myös paljon eettistä pohdintaa.
”Mitä voin kuvata, mikä roolini on, miten olen läsnä tässä tilanteessa”.
Omaishoitajuuden arjen avaaminen vaati kuvattavilta rohkeutta näyttää omat tunteensa, oman haavoittuvaisuutensa.
”Yritin löytää aitoja hetkiä, sellaisiakin, kun asiat eivät mene ihan putkeen. Niiden saaminen oli haastavampaa, sillä etenkin Osmo tsemppasi paljon, eikä halunnut näyttää sitä puolta minulle tai kameralle”, Pesonen kertoo.
Kuvatessa Pesonen keskittyi tarkasti tekemiseen, työskentelyyn. Omille tunteille saattoi antaa tilaa vasta myöhemmin.
”Kun lähdin ensimmäisen kerran Päivin ja Osmon luota, istuin junaan ja aloin itkeä. Kaikki ne tunteet ja todellisuus olivat kasaantuneet jonnekin ja purkautuivat sillä tavalla”, Pesonen kertaa.
Henkilökohtainen kokemus taustalla
Päivin ja Osmon kohtaaminen ei ollut ensimmäinen kerta, kun Pesonen oli kosketuksissa omaishoitajuuden kanssa.
”Mummini hoiti pappaa, joka sairasti Parkinsonin tautia. Heidän tilanteensa seuraaminen tuntui todella vaikealta”, Pesonen kertoo.
Vaikka mummikin oli iäkäs, ilman omaishoitajuutta hän olisi pystynyt tekemään vielä monenlaisia asioita, harrastamaan. Omaishoitajuus rajoitti elämää.
” Hän oli todella uupunut. Tuntui, ettei hän saanut kaikkea tarvitsemaansa tukea. Teoriassa olisi pitänyt saada vapaapäiviä, mutta niitä ei järjestynyt. Kotihoidon ihmiset vaihtuivat koko ajan, heidän kanssaan oli kommunikointihaasteita, ei tiennyt koska he tulevat ja saako lääkkeet ajoissa. Pappa reagoi välillä tosi huonosti ja hänelle saattoi tulla ajatus, että häntä uhataan”, Pesonen kertoo.
Kun pappa kuoli vuonna 2023, Pesonen pohti haluavansa käsitellä omaishoitajuutta työnsä kautta. Hän ymmärsi, ettei tilanne koske vain omaa mummia ja pappaa, vaan satoja tuhansia ihmisiä Suomessa asuu samanlaisessa tilanteessa.
Niin kun Pesonen osallistui Patricia Seppälän säätiön järjestämään, Heidi Piiroisen vetämään Tarinoita yksinäisyydestä -työpajaan 2024, hän lähti tutkimaan teemaa omaishoitajuuden näkökulmasta.
Kun puolisosta tulee hoivaaja
Erityisesti Pesonen on tutkinut sitä, kun parisuhde muuttuu hoivasuhteeksi.
”Tasavertaisessa parisuhteessa molemmilla on omat roolit ja vastuut. Tehdään asioita yhdessä, tai molemmilla on ollut joku juttu, jonka osaa paremmin. Nyt Päivi hoitaa Osmon, itsensä, lapsenlapset ja kaiken taloudessa – laskut, käyttää auton katsastuksessa… Hänen on pitänyt opetella tekemään asioita, joita toinen on tehnyt, eikä voi edes kysyä neuvoa”, Pesonen kuvailee.
Samalla molemmat joutuvat luopumaan monista asioista.
”Osmon sairaudessa on kyse autonomiasta luopumisesta: ystävistä, konserteissa käymisestä, ruoasta, kun hän ei pysty syömään enää kuin tietynlaisia ruokia, pikkuhiljaa omasta elämästä. Päivi joutuu luopumaan omasta kumppanista, yhteisestä arjesta, tavallaan myös omasta vapaudestaan”, Pesonen pohtii.
Pesonen ajattelee, että alkuun tilanne herätti Päivissä ja Osmossa paljon vihaa ja turhautumista, sitten myös surua.
”Mutta keskustelimme myös hyvistä muistoista, katsoimme yhdessä vanhoja valokuvia. Vaikka yhteisestä elämästä joutuukin luopumaan, toisaalta se on se liima, joka pitää yhdessä”, Pesonen jatkaa.
Ihmiset toki tekevät läheisensä hoivan suhteen erilaisia valintoja. Joku kieltäytyy ryhtymästä omaishoitajaksi, odottaa, että yhteiskunta ottaa vastuun.
”Aika usein omaishoitajuus on kuitenkin pakkorako. Siihen liittyy vahva velvollisuudentunne tai syvä rakkaus tai sitoutuminen toiseen. Varsinkin kun puhutaan puoliso-omaishoivasta, vastavuoroisuuden puuttuminen tuo katkeruutta”, Pesonen kertoo havainnoistaan.
Läheinen suhde kuormittaa
Pesonen on huomannut, että läheinen suhde hoidettavaan tuo myös omat riskinsä.
”Päivin ja Osmon tilanteessa ei ollut mitään vakavia laiminlyöntejä, mutta Päivi totesi, että kun oikein väsyttää ja tulee vain negatiivista palautetta, hän ei jaksa olla enää niin hellä ja kärsivällinen ja kysyä nätisti”, Pesonen toteaa.
Pesonen myös muistuttaa, että ulkopuolinen hoitaja tulee yleensä tilanteeseen silloin, kun hoidettava on jo potilas sen sijaan, että hoidettavana on oma kumppani, joka muuttuu koko ajan rajallisemmaksi ja kärttyisemmäksi ja poissaolevammaksi.
Pesonen toteaa, että omaishoivaan liittyvät voimakkaat ja kerrokselliset tunteet ovat tärkeä syy sille, että omaishoitajien tulisi saada riittävästi omaa aikaa itselleen. Väsymys ja ärtymys kasaantuvat. Samalla tavalla kuin pienten lasten vanhemmat ovat parempia vanhempia, kun he saavat omaa aikaa itselleen.
”On yhteiskunnan vastuulla, että esimerkiksi intervallijaksopaikkoja on riittävästi, ja että niissä on ihmisiä, jotka kantavat vastuuta siitä, että hoiva on riittävän tasokasta. Valitettavasti se ei aina ole niin”, Pesonen tietää.
Pesonen toivookin, että valokuvanäyttelyä kävisivät katsomassa ihmiset, jotka pystyvät vaikuttamaan omaishoitajien tilanteeseen.
“Toivon, että näyttely toisi syvempää ymmärrystä niille, jotka eivät tiedä miltä omaishoitajan arki voi näyttää”, Pesonen miettii.
Vaikka videon katsominen voi olla vaikeakin kokemus, Pesonen toivoo, että omaishoitajat ja heidän läheisensä näkisivät sen.
”Toivoisin, että ne, joita omaishoitajuus koskettaa, löytäisivät töistäni samaistumispintaa. Että he voisivat kokea tulevansa nähdyiksi.”
KOHTI – havaintoja rajapinnalta -näyttely Helsingissä Lapinlahden Lähteellä 4.3.–3.5.2026 ma-la klo 11–17, su 12–17. Avajaiset järjestetään tiistaina 3.3. klo 17.00–20, lämpimästi tervetuloa! Klo 17.30–18.30 kuvaajat näyttävät laajempia kuvasarjoja ja kertovat projekteistaan Lapinlahden Lähteen auditoriossa.
Susanna Pesonen (s. 1996) on Helsingissä asuva valokuvaaja ja elokuvantekijä. Pesonen työskentelee dokumentaristisen ja journalistisen kuvan parissa, yhdistäen itse kuvattua ja lainattua materiaalia. Hänen työskentelynsä keskiössä on usein yhteiskunnalliset ilmiöt ja henkilötarinat, jonka lisäksi hän työskentelee myös omakuvan parissa.
