Me kaikki osana läheis- ja omaishoitoa
Omaishoitajaliiton juuret kiinnittyvät vanhusten omaishoitoon, mutta runsaan 30 toimintavuoden taipaleellamme yhdessä jäsenyhdistystemme kanssa olemme tehneet näkyväksi, että hoidettavia on vauvoista vanhuksiin. Samoin omaishoitajien ikähaarukka vaihtelee teini-ikäisistä satavuotiaisiin: jotkut ovat hoitaneet jo useamman polven ajan itseään vanhempia läheisiään, toisilla useampia hoidettavia yhtaikaa.
Tarkoitamme läheis- ja omaishoitajalla henkilöä, joka pitää huolta perheenjäsenestään tai muusta läheisestään, joka ei selviydy arjestaan omatoimisesti sairaudestaan, vammaisuudestaan tai muusta hoivan tarpeesta, esimerkiksi vanhuuden sairauksien mukanaan tuomista toimintakyvyn haitoista johtuen. Emme ole kuitenkaan liitossakaan määritelleet, miten sitovaa tai pitkäkestoista huolenpidon on oltava, jota se katsotaan omaishoidoksi. Kaikkihan me pidämme huolta jossakin vaiheessa elämäämme joko lapsistamme, vanhemmistamme tai muista läheisistämme tai meistä itsestämme on pidettävä huolta.
Joissakin Euroopan maissa linjataan esimerkiksi kolme kuukautta, jonka jälkeen hoivavastuun jatkuessa on kyse omaishoidosta. Liitossa viittaamme yleensä THL:n Suomalaisten hyvinvointi -raportissa julkaistuun läheishoivaa koskevaan tutkimukseen, jonka mukaan läheishoitajaksi katsotaan henkilö, joka on käytännön hoivavastuussa vähintään kahdesti viikossa. Skaala on laaja. On muistettava, että monella läheisen hoiva sitoo lähes kaiken valveilla olon.
Joka tapauksessa läheis- ja omaishoito on paljon enemmän kuin sopimusomaishoito, missä omaishoitaja on tehnyt hyvinvointialueen tai Helsingissä kaupungin kanssa sopimuksen, joka määrittää palkkion ja palvelut. Sotkanet-tilaston mukaan Suomessa oli vuonna 2021 runsaat 50 000 omaishoidontuen sopimusta. Vähintään kahdesti viikossa läheistään auttavia henkilöitä arvioidaan olevan noin 350 000.
Läheis- ja omaishoitoa on tarkasteltava yksilön, yhteisön ja yhteiskunnan tasoilla. Yksilötason kysymykset liittyvät niin hoitajan kuin hoidettavan henkilön henkilökohtaisiin fyysisiin, psyykkisiin, kognitiivisiin ja henkisiin resursseihin sekä sosiaalisiin verkostoihin ja perheen taloudelliseen tilanteeseenkin.
Omaishoitajia ja heidän hoidettaviaan tyypitellään usein iän lisäksi mm. sukupuolen ja sosioekonomisen aseman, jopa myös etnisen taustan mukaisesti. Toimintatapamme ja kykymme oppia läpi elämän eivät palaudu vain eri kategorioihin meistä, vaan kumpuavat laajemmin elämänhistoriastamme ja elämänkulussamme muodostuvista sosiaalisista suhteista ja kulttuurisista toimintaympäristöistämme.
Varsinaiseen hoivasuhteeseen vaikuttaa myös hoitajan ja hoidettavan keskinäinen suhde, millä on myös oma kehityskulkunsa. Läheis- ja omaishoito ei ole läheskään aina kahdenvälistä, vaan mukana on muita perheenjäseniä ja läheisiä, samassa taloudessa tai etäämpänä.
Ajatteluumme ja toimintaamme luovat kehyksiä myös yhteiskunnan asenteet ja rakenteet. Miten omaishoidon arvotus konkretisoituu? Läheis- ja omaishoitoa raamittavat rakenteelliset tekijät: mm. lainsäädäntö, julkisen sektorin käytänteet sekä poliittiset päätökset kuten se, kuinka paljon palveluihin ja läheis- ja omaishoidon kehittämiseen panostetaan taloudellisesti.
Läheis- ja omaishoito on lähimmäisvastuuta. Se pohjautuu pääsääntöisesti välittämiseen ja rakkauteen. Mitä vaativammaksi ja sitovammaksi vastuu käy, sen vahvemmin välttämisen ja rakkauden rinnalla tarvitaan yhteisvastuuta. Pystyisimmekö ajattelemaan vastuunjakoa enemmänkin sekä–että kuin joko–tai
-kysymyksenä läheisten ja julkisen vastuun välillä? Läheis- ja omaishoitajat toimivat julkisen kumppanina, eivät vain asiakkaina tai palveluiden käyttäjinä. He vastaavat hoivasta ja voivat toimia hoidettavansa ”asiamiehenä”.
Kotihoitoa on painotettu sen inhimillisyyden ja taloudellisuuden vuoksi, mutta samalla on luotu painetta läheisille ja omaisille. Väestön ikääntyminen, kotihoidon saatavuuden (ja usein laadunkin) heikkeneminen suhteessa hoitoa tarvitsevien määrään sekä vajeet sosiaali- ja terveysalan ammattilaisten määrässä, ovat faktoja. Niitä emme pääse karkuun. Läheis- ja omaishoito sen kaikkine ulottuvuuksineen on otettava osaksi (ikääntyvien) hoivan ratkaisua. Suurin osa meistä haluaa auttaa ja hoivata läheisiään. Kun muistamme, että läheis- ja omaishoito koskettaa meistä jokaista jossakin vaiheessa, pystymme paremmin kehittämään apua, tukea ja palveluita yhteisvastuullisesti. Kyse ei ole niistä toisista – heistä, vaan meistä kaikista, meidän hyvistä elämistämme. Kukaan meistä ei saa jäädä kohtuuttoman läheis- ja omaishoivavastuun taakan alle.
