Hoivan selkäranka on katkeamassa
Jotta hoivavastuu ei kuormita kohtuuttomasti, läheis- ja omaishoitajista on pidettävä huolta. Tinkimien palveluista on lyhytnäköistä, kirjoittavat Omaishoitajaliiton toiminnanjohtaja Sari Tervonen ja oikeudellinen asiantuntija Elias Vartio Maaseudun Tulevaisuudessa 25.3.2024.(siirryt toiseen palveluun)
Voit lukea koko “Hoivan selkäranka on katkeamassa” -kirjoituksen myös alta.
Läheis- ja omaishoito on yhtä monimuotoista kuin elämä itsessään. Tyypillisesti äiti hoitaa kehitysvammaista lastaan tai vaimo muistisairasta miestään. Eläkeiässä miehet auttavat enemmän kuin nuorempina. Yleistä on, että työikäinen tytär vastaa vanhempansa pärjäämisestä tai miniä tukee appivanhempaansa.
Kotisaattohoidossakin tarvitaan läheisiä. Vaikka toimintakyky olisi heikentynyt merkittävästi, kukapa haluaisi jättää kotinsa?
Lakisääteinen vastuu huolenpitoon on ainoastaan omista alaikäisistä lapsista, mutta pääsääntöisesti autamme ja hoidamme mielellämme muitakin läheisiämme elämäntilanteemme mukaan. Jos yhteiskunta panostaisi läheis- ja omaishoitoon asianmukaisesti, pystyisi yhä useampi auttamaan ja tukemaan, myös työssäkäyntinsä ohessa.
Yleensä omaishoitajiksi lasketaan 50 000 hyvinvointialueen kanssa sopimuksen tehnyttä henkilöä. Heidän lisäkseen 300 000 henkilöä toimii pääasiallisena auttajana. Harva tietää, että yli 100 000 työssäkäyvää auttaa päivittäin eri kotitaloudessa asuvaa henkilöä. Vertailuna mainittakoon, että sosiaali- ja terveysalalla työskentelee 358 000 ammattilaista(avautuu uuteen ikkunaan, siirryt toiseen palveluun).
Pääasiallisesti auttavien läheis- ja omaishoitajien joukko vastaa siis sosiaali- ja terveydenhuollon koko henkilöstömäärää. Epävirallinen hoiva muodostaa hoivan ”selkärangan” ja on jopa 80 prosenttia hoivan kokonaisuudesta.
Tutkimuksen mukaan pelkästään ikääntyneiden hoidon kustannukset yhteiskunnalle olisivat 2,8 miljardia euroa vuodessa ilman läheisten ja omaishoitajien apua ja hoitoa.
On arvioitu, että ilman sopimusomaishoitajia ympärivuorokautista hoitoa tarvitsisi 15 000 henkilöä ja päivittäin vähintään kaksi kotihoidon käyntiä toiset 15 000 henkilöä. Ympärivuorokautinen hoito maksaa yli 60 000 euroa vuodessa, moninkertaisesti verrattuna läheisen turvin kotona elämiseen, vaikka apuna olisi julkisia palveluita. Silti läheis- ja omaishoidon tueksi suunnatut resurssit ovat pelkkiä murusia.
Läheis- ja omaishoitajien arvokasta panosta ja säästöjä yhteiskunnalle korostetaan. Kotona asumisen jatkumiseen tähtää myös sosiaali- ja terveyspolitiikka. Silti kotiin annettavien palveluiden saatavuus on jo pitkään heikentynyt suhteessa ikääntyneiden määrään. Samanaikaisesti laitoshoidon ja nyt myös jo muun ympärivuorokautisen hoidon paikkoja on vähennetty. Yhteisöllistä asumista rakennetaan ratkaisuksi. Myös omaishoidon tuen saatavuutta on heikennetty monin paikoin tiukentamalla tuen saamisen kriteereitä. Palkkio ei nytkään ole suuri, keskimäärin alle 500 euroa bruttona kuukaudessa.
Jotta läheis- ja omaishoitajien hoivavastuu ei kuormita kohtuuttomasti, on pidettävä huolta hoitajasta. Tukipalveluihin ei kuitenkaan satsata. Esimerkiksi omaishoitajan 2–3 vuorokauden kuukausittaiset vapaat eivät toteudu, koska sopivia hoitovaihtoehtoja on niukasti. Monet voivat vain haaveilla hoitajasta kotiin tai perhehoidosta. Ohjaustakaan ei anneta vapaiden järjestymiseksi. Vain puolet käyttää vapaitaan. Yleensä myös sopimuksettomat hoitajat jäävät vaille vapaata, sosiaalihuoltolain mukaan hekin ovat sellaiseen oikeutettuja.
Valmennus hoitotehtävään jää vähiin. Hyvinvointi- ja terveystarkastuksiin ei kutsuta systemaattisesti tai niitä saa vain digitaalisesti, niinpä hoitajan omia sairauksia, jopa masennusta ja yksin jäämisen taakkaa ei aina tunnisteta ajoissa. Myös vammaisten ja ikääntyneiden päivätoimintojen vähentäminen, jopa lopettaminen, vie tärkeät hengähdystauot.
Tinkiminen palveluista on lyhytnäköistä ja heikentää, tekee jopa mahdottomaksi, läheis- ja omaishoidon jatkumisen. Palveluita on tarjottava riittävästi ja yksilöllisesti sitovaan hoivatilanteeseen. Erityislapsen vanhemmalla on erilaisia tuen tarpeita kuin eläkeikäisellä, itsekin mahdollisesti sairastelevalla, puoliso-omaishoitajalla. Toisinaan tuettava voi olla vasta teini-ikäinen hoivaaja, jolle kaatuu ”perheen pikkuaikuisena” vastuuta esimerkiksi oman vanhemman päihderiippuvuuden vuoksi.
Läheis- ja omaishoito turvaa inhimillisen elämän hoidettavalle omassa kodissaan ja on merkityksellistä hoitajalle itselleen. Ilman läheisiä ja omaisia emme selviydy ikääntymisen aiheuttamasta hoivan tarpeen kasvusta samalla, kun on vaje sosiaali- ja terveysalan ammattilaisista, ja säästöt leikkaavat julkisia palveluita.
Ei ole reilua eikä kestävää kaataa taakkaa läheis- ja omaishoitajille. Päättäjiltä ja johtajilta tarvitaan nyt rohkeutta panostaa palveluihin sosiaalisesti kestävästi. Mikäli lähipalveluita ja hoitoyksiköitä liiaksi karsitaan, sahataan omaa oksaa.
