Pelko ja häpeä vähenivät keskustelulla

TEKSTI: HEIDI-MAIJA SALONEN
KUVAT: JUHA TUOMI

Vammautunutta isäänsä hoitanut Heidi-Maija Salonen rohkaisee nuoria hoivaajia puhumaan kokemuksistaan ja tunteistaan ammattilaisen kanssa.

Olin 16-vuotias, kun isäni joutui moottoripyöräonnettomuuteen, jonka seurauksena hän sai vakavan aivovamman. Isä taisteli hengestään viikkoja tiedottomassa tilassa. Isän tultua tajuihinsa alkoi kuntoutus ja hän opetteli uudelleen puhumaan, syömään ja liikkumaan. Aivovaurion vuoksi isäni ei pystynyt kunnolla kertomaan, mitä hän tuntee, ymmärtää, muistaa tai pystyy tekemään.

Kun isä lopulta pääsi sairaalasta kotiin hoitoon, äitini ryhtyi isäni omaishoitajaksi. Isäni tulisi olemaan pyörätuolissa lopun elämäänsä ja tarvitsisi paljon apua kaikissa päivittäisissä toimissa, kuten syömisessä, peseytymisissä, vaatteiden vaihdoissa ja vessatouhuissa.

Huoli vanhemmista hallitsi elämää

Heidi-Maija Salonen kannustaa nuoria hoivaajia etsimään keskustelukumppaniksi aikuisen oman lähipiirin ulkopuolelta.

Asuin itse nuoresta iästäni huolimatta jo toisella paikkakunnalla opiskelemassa. Opettelin itsenäistä elämää, jossa vanhemmat olivat olleet tärkeitä tukijoita. Yhtäkkinen muutos perhetilanteessa vaikutti myös minun elämääni. Opiskelin viikot omassa kodissani, mutta koko ajan taustalla oli huoli, miten äiti pärjää isän hoitamisessa ja kuinka isä voi. Viikonlopuiksi matkustin kotiin auttamaan äitiä isäni hoidossa.

Hoitaminen oli fyysistä. Autoin pyörätuolista vuoteeseen siirtymisissä, ruokailuissa, pukemisissa ja kaikessa, missä apua saattoi tarvita. Hoitaminen kuormitti myös henkisesti. Isän persoona oli muuttunut täysin vamman myötä. Entinen vahva, iloinen, huumorintajuinen, liikunnallinen johtajaluonne olikin yhtäkkiä silmissäni hauras, hiljainen, omissa maailmoissaan oleileva vieraan tuntuinen persoona, joka ei ollut aiempaan verrattuna kiinnostunut juuri mistään tekemisestä.

Isään oli tutustuttava uudelleen, kuin uuteen ihmiseen. Keskustelu oli vaikeaa, koska hänen puheensa oli hyvin hidasta, enkä aina tiennyt, ymmärtääkö hän minua. Hänen muistissaan oli paljon aukkoja etenkin lähivuosilta. Tuntui välillä tosi pahalta, ettei oma isä enää muistanut tärkeitä yhteisiä juttuja ja kokemuksia. Hän ei muistanut aina edes ikääni, mitä opiskelin tai missä vietin viikkoni, kun en asunut enää lapsuuden kodissani.

Kätketyt tunteet ahdistivat

Perheessämme tapahtuneet muutokset veivät valtaosan ajatuksistani, mutta elämää ja arkea oli koko ajan elettävä eteenpäin. Kavereille oli paljon vähemmän aikaa kuin ennen, koska tunsin, että apuani tarvitaan niin paljon kotona.

Perheemme lähipiirissä sattui samaan aikaan myös kuolemantapauksia ja muita ikäviä asioita. Jokainen perheenjäsenemme tuntui käsittelevän vastoinkäymisiä ja haasteita omilla tavoillaan. Seurauksena oli ymmärtämättömyyttä, pettymyksiä ja yksinäisyyden tunnetta.

Kavereiden joukossa tunsin oloni usein hyvin yksinäiseksi, vaikka minulla aina onkin ollut hyviä kavereita ja jopa ystäviä. Perheemme tilanne oli vain niin erilainen, että koin oloni ulkopuoliseksi, kun tuntui, ettei kukaan ymmärrä.

Perhetilanteemme joskus myös hävetti ja sekin tunne tuntui jotenkin väärältä. Tuntui hyvin kummalliselta auttaa omaa isää esimerkiksi pukeutumisessa, vaikka autoinkin mielelläni, kun näin miten vaikeaa pukeutuminen oli. Oli paljon tunteita ja ajatuksia, joita en osannut pukea sanoiksi tai tiennyt kenelle olisin niistä uskaltanut kertoa. Kätkin ajatukseni ja tunteeni sisälleni. Ajattelin, ettei kenenkään tarvitse niistä tietää.

Minulle oli järkytys, kun isä sairastui muutama vuosi onnettomuuden jälkeen ihosyöpään ja kuoli vajaassa vuodessa diagnoosin saamisesta.

Vuoden päästä isän kuolemasta aloin tuntea oloni sietämättömän väsyneeksi ja minua itketti sopimattomissa paikoissa ja tilanteissa. Työssäni eteen tulevat haasteet tuntuivat usein ylitsepääsemättömiltä ja sain fyysisiä oireita, kuten selittämättömiä vatsakipuja, niska- ja hartiajumituksia ja tulehduksia. Lääkärissä ei koskaan löytynyt kipujen tai sairastumisten aiheuttajaa. Lisäksi tunsin lähes koko ajan voimakasta epämääräistä ahdistusta.

Psykoterapiasta uusia näkökulmia

Psykoterapia auttoi Heidi-Maija Salosta ymmärtämään, miten valtavasti isoja asioita oli tapahtunut muutamassa vuodessa.

Löysin lopulta tieni seurakunnan diakonin luo, jolle uskalsin ensimmäistä kertaa kertoa, mitä meidän perheessä oli viime vuosina tapahtunut. Olo oli helpottunut joka kerta, kun olin saanut puhua. Tuntui hyvältä, että ventovieraalla ihmisellä oli aikaa kuunnella ja hän oli kiinnostunut ja myötätuntoinen, vaikkei voinutkaan tehdä sen konkreettisempaa. Hän kuitenkin lopulta ohjasi minua eteenpäin keskusteluavun tielle, mistä olen hänelle ikuisesti kiitollinen.

Kävin vuosia psykoterapiassa, joka auttoi minua pikkuhiljaa ymmärtämään, miten valtavasti isoja asioita oli tapahtunut muutamassa vuodessa. Opin ymmärtämään asioita eri näkökulmista ja ennen kaikkia kuuntelemaan itseäni aivan uudella tavalla.

Nuoren elämään ja aikuistumiseen liittyy jo itsessään paljon ristiriitaisia tunteita, muutoksia ja oman tiensä etsimistä. Ja kun elämä tuo siihen vielä kasan mieltä järkyttäviä ja sopeutumista vaativia tilanteita, on uupumisen ja masennuksen portit avattu. Kun tilanteista on selviydyttävä jotenkin, uupuminen tulee salakavalasti jälkikäteen juuri, kun luulee, että kaikki on jo hyvin.

Tunnetaakan purkaminen auttoi tasapainoon

Oman kokemukseni pohjalta rohkaisen nuoria hoivaajia puhumaan kokemuksistaan ja tunteistaan. Kannustan etsimään keskustelukumppaniksi aikuisen oman lähipiirin ulkopuolelta, esimerkiksi seurakunnasta tai järjestöstä, tai menemään vaikka koulukuraattorin puheille. On tärkeää, että henkilö on vaitiolovelvollinen, jolloin tietää, että hän ei puhu kerrotuista asioista muille.

Ei kannata pelätä keskusteluja, mutta ei toisaalta myöskään odottaa, että apu olisi välttämättä konkreettista. Mielestäni parasta apua on, että tulee kokemustensa kanssa kuulluksi ja ymmärretyksi. Omasta kokemuksestani tiedän, että olo kevenee, kun purkaa sisälle kätkettyä taakkaa puhumalla. Muistan toki, kuinka hölmölle tuntui aina tapaamiseen mennessä. Ihmettelin itselleni, mitä minä täällä nyt puhun ihan vieraalle ihmiselle. Mitä hyötyä tästä on, vienkö vain hänen aikaansa. Myöhemmin ymmärsin, että apu tulikin vasta jälkikäteen, kun olin voittanut omat pelon ja häpeän tunteeni ja uskalsin puhua tunteistani ja kokemuksistani.

Nyt kolmenkympin kynnyksellä ja pienen lapsen äitinä mietin kokemaani. Miten suuri merkitys elämässäni onkaan ollut sillä, että rohkaistuin puhumaan tunteistani. On vaikea kuvitella, että olisin pystynyt tasapainoiseen ihmissuhteeseen tai kasvattamaan lastani täydellä rakkaudella, jos sisälleni olisi jäänyt taakaksi kaikki se uuvuttava ja salattava tunnetaakka, jota ei mieleni enää jaksanut yksin käsitellä.

Toivon, että kukaan nuori hoivaaja ei jää yksin. Oman ja läheistensä hyvinvoinnin vuoksi apua kannattaa hakea ja myös vastaanottaa, vaikka ei olisi aina edes ihan varma, mihin apua tarvitsee.

Juttu on julkaistu Lähellä-lehdessä 4/2017.