Omaishoitaja hätäpukkina

TEKSTI: EERO-VEIKKO NIEMI
KUVA: JAANA KURVINEN

Tämä tapahtui melko pian sen jälkeen, kun vaimoni oli sairastunut ja minusta oli tullut yhdessä yössä omaishoitaja. Luultavasti en olisi suostunut koko juttuun, ellen olisi ollut vielä vähän shokissa oman elämämme muututtua niin rajusti. Omaishoitajan taipaleeni alussa minulla oli vahva tarve auttaa aina ja kaikkia, jos vain pyydettiin.

Kävi niin, että erään sukulaisperheemme nuori äiti joutui sairaalaan toista lasta synnyttämään juuri ennen jouluaattoa. Isä ja parivuotias poika viettivät joulua kahdestaan kotona. Tässä tilanteessa ei joulupukki tietenkään voinut käydä sillä aikaa, kun isä piipahti ulkona. Jostakin piti siis saada pika pikaa pukki. Olen myöhemmin usein miettinyt, että nuori perheenisäkin oli varmaan vähän poissa tolaltaan, kun pyysi minua pukin tehtävään. Kaikki läheiseni tietävät, että en kerta kaikkiaan osaa olla pienten lasten kanssa. Setägeeni puuttuu minulta täysin ja lapset näyttävät poikkeuksetta aivan vilpittömästi pelkäävän minua.

Joulupukin tamineita ei meillä tietenkään ollut, lapseton pari kun olemme. Sonnustauduin punaiseen ulkoiluhaalariin ja pelottavan näköiseen mustaan turkkiin. Naamarin ja tekoparran sentään sain jostakin ja päähän tonttulakin tapaisen. Asun kruunasivat mustat hanskat ja armeijan nahkasaappaat. Ja sitten matkaan.

Eläytyäkseni osaani päätin kiertää ensin pihan puolelle ja koputella olohuoneen ikkunaan. Niinhän pukilla ja tontuillakin on tapana tehdä joulun aikaan. Hiivin ison ikkunan taa ja koputin sitten rivakasti mustaan nahkahanskaan verhotulla nyrkilläni. Isä ja poika käännähtivät molemmat salamana kohti ikkunaa. Poika puhkesi railakkaaseen itkuun, eikä näyttänyt itku olevan kaukana isälläkään. Ensivaikutelma oli annettu.

Isän alkaessa rauhoitella poikaansa katsoin parhaimmaksi lopettaa enemmät koputtelut, kiertää etuoven puolelle ja soittaa ihan tavallisesti ovikelloa. Isä tulikin kohta avaamaan, poika oli kieltäytynyt ovelle tulemasta. ”Koita nyt jotenkin olla”, neuvoi isä hiljaa. Mitä lie mahtoi sillä tarkoittaa. Aloitin sitten jotenkin tähän tapaan, että “Hyvää joulua vaan teillekin. Missäs teidän lahjasäkki mahtaa olla?” Huononäköistä minun oli helppo näytellä, koska tosi vahvat silmälasini eivät mitenkään sopineet pukin naamarin kanssa. Jakelin lahjat hät’hätää ja turhia höpisemättä.

En laula koskaan enkä erityisesti pidä lasten laulustakaan, joten ehdotin: ”Ei kai me tässä mitään laulelemaan aleta?” Tällä selvittiin lauluosuudesta, mutta isä keksi ehdottaa: “Varmaan poika haluaa istua vähän aikaa pukin polvella, kun pukki on Korvatunturilta asti ehtinyt tulla meilläkin piipahtamaan.” Poika oli saanut vähän rohkeuttaan takaisin ja olisi ehkä tullutkin pukin polvelle, ellen olisi kiireesti vastannut: ”Ei kai se halua. Enkä minä osaakaan, putoaa pian”. Tunnelma tuntui tästä vähän latistuvan ja aavistin, että pukin oli aika lähteä.

Läksiäissanat eivät ehkä nekään aivan onnistuneet. Totesin ulko-ovella: ”Enköhän minä tästä sitten lähde ajelemaan kotiin päin. Kyllä me varmaan ristiäisiin päästään, jos ei muuten, niin pyörätuolin kanssa.”

Tuon joulun jälkeen minua ei ole kukaan tarvinnut joulupukin sijaisena.

Juttu on julkaistu Lähellä-lehdessä 4/2017.