Nuorallatanssijan tarina

Olen 38-vuotias äiti, omaishoitaja ja päihdekuntoutuja. Olen ollut raittiina kohta kolme vuotta ja tasapainoilen oman tulevaisuuden ja omaishoitajuuden kanssa.

Vedin ekat kännit 12–13 -vuotiaana ja siitä alkoi nousujohtoinen päihteidenkäyttöni. 18-kesäisenä olin jo täysin alkoholisoitunut ja mukaan tuli satunnaisesti muiden mömmöjen käyttö. Siinä kerkesi vuosien saatossa tapahtua kaikenlaista, kunnes 28-vuotiaana tulin raskaaksi ja päihteidenkäyttö loppui sillä erää noin kolmeksi vuodeksi. Silloin vahva motiivi oli se, että olin vastuussa toisesta ihmisestä.

Poika tuli kahden ja puolen vuoden ikään, jolloin huomio kiinnittyi hitaaseen kehitykseen ja puhumattomuuteen ikätasoisiin nähden. Alkoi monen vuoden paikasta toiseen pyörittely, kunnes diagnosoitiin vaikea-asteinen puheentuoton erityisvaikeus sekä hieno- ja karkeamotoriikan, aistisäätelyn sekä toiminnanohjauksen pulmat.

Pojan ollessa vielä pieni aloin juomaan iltaisin ja viikonloppuisin pari bisseä tai viinapaukkua. Uskottelin, ettei siitä mitään haittaa olisi ja tilanne pysyy hallinnassa. Sitten kaikki revähti käsiin ja touhu meni entistä pahemmaksi.

Neljän vuoden ajan lähdin pois kotoa 2–3 viikon jaksoiksi ja jätin lapseni isänsä ja mumminsa hoiviin. Juomaputken jälkeen fyysinen toipuminen deliriumkohtauksineen vei tietysti aikansa. Sen jälkeen olin oikein supersuorittajaäiti 3–4 viikkoa kerrallaan, kunnes keksin taas jonkin syyn, miksi lähteä juomaan.

Näin se jatkui, kunnes pojan 7-vuotissyntymäpäivänä heräsin ”kaverin” sohvalta ja tajusin, että ensimmäistä kertaa pojan elämässä en ole synttäriaamuna kotona. Soitin toivottaakseni hyvää syntymäpäivää. Se pettymys ja luottamuksen puute puhelun toisessa päässä naksautti jotain! Sinä aamuna päätin, että joko tämä loppuu tai menetän kaiken mitä minulla ihme kyllä oli vielä jäljellä. Siitä alkoi pitkä ja hidas toipuminen, mikä jatkuu vieläkin.

Katkolle en suostunut lähtemään, mutta tukihenkilöni sai minulle avokuntoutuspaikan, kun olin pahimmasta toipunut. Siitä se sitten lähti pikkuhiljaa kompastellen etenemään. Ensimmäinen tavoitteeni oli saada poikani luottamus takaisin. Mitä kauemmin olin ollut raittiina, sen enemmän tajusin, kuinka paljon poikani tarvitsee apua ja tukea jokapäiväisissä arkisissa asioissa. Nyt olen ollut lapseni omaishoitaja (kunnan hyväksymä) lähes vuoden.

Tuntemukseni ja kokemukseni sosiaalityöntekijöistä, päihdetyöntekijöistä ja yleisesti virkailijoista (kuten Kela) ei ole positiivinen. Heillä, kuten niin monilla muillakin, tuntuu olevan putkinäkö omaishoitajista. Tulee tunne, että kun olet omaishoitaja, et voi olla mitään muuta.

Useimmiten olen katsonut parhaaksi jättää kertomatta, että olen päihdekuntoutuja. Leimaamisen ja reaktioiden takia en uskalla mainita asiasta. Edes omaishoidon työntekijämme ei tiedä asiasta. Elän tällä hetkellä jonkinlaista kaksoisroolia: pojan ollessa koulussa yritän etsiä tulevaisuudelleni suuntaa ja hoitaa jollain lailla itseäni. Rooli vaihtuu äidiksi ja hoitajaksi, kun poika tulee koulusta ja muut päivittäiset rutiinit jatkuvat.

Tällaisista ja monista muistakin omaishoitajuuteen liittyvistä asioista pitäisi uskaltaa puhua avoimemmin. Pitäisi yrittää kannustaa ja ymmärtää, eikä olettaa, että meillä ei ole muuta elämää. Moni meistä käy töissä, kouluttautuu tai tekee jotain muuta itselle sopivaa. Tällä hetkellä minä kuntoudun ja etsin suuntaa mihin pyrkiä. Päihteidenkäytön suhteen kynnys puhumisessa, ylipäänsä asian esille nostamisessa ja avun hakemisessa on korkea. Tähän pitää saada muutos ja madaltaa kynnystä, että apua, kuuntelijaa ja tukea uskaltaa hakea pelkäämättä leimautumista.

Olen onnellinen ja kiitollinen tästä raittiista ajasta. Elämä on kuin nuorallatanssimista. Tasapainottelua omaishoitajuuden, raittiina pysymisen, tulevaisuuden ja kaiken siihen liittyvän kanssa. Jostain sitä voimaa kuitenkin aina ammentaa ja jaksaa mennä vähän kerrallaan eteenpäin.

Nuorallatanssija