Isänpäivähaastattelu: Työlästä, mutta positiivista arkea erityislapsiperheessä

TEKSTI JA KUVAT: ANTTI HYVÄRINEN

”Se auttaa jaksamaan, kun Sonja ottaa kontaktia ja on suurimman osan ajasta hyvin iloinen”, sanoo tyttärensä omaishoitaja Kimmo Viljamaa.

Tytär Sonja, 6, istuu olohuoneen lattialla ja kuuntelee musiikkia korva kiinni pienen sähköpianon kaiuttimessa. Hän on noin yksivuotiaan kehitystasolla, vaikka liikkuukin sukkelasti.

”Yksi aikuinen tarvitaan aktiivisesti seuraamaan jatkuvasti”, Kimmo kertoo.

Perheen äiti on Sonjan virallinen sopimusomaishoitaja. Espoolaisperheen molemmat vanhemmat käyvät töissä, joten omaishoitovastuu on jaettu. Isä hoitaa usein Sonjan asioita, koska hänen työnsä joustaa paremmin. Myös viikonloppuisin Kimmo on Sonjan kanssa paljon puolison opiskellessa.

”Kuukautta ennen kuin Sonja syntyi, siirryin töihin, joissa ei tarvitse matkustaa niin paljon”, Kimmo kertoo sopivasta sattumasta.

 

Diagnoosi vielä auki

Ensimmäisinä vuosina arviona oli, että Sonjalla on kehitysviive. Kolmevuotiaana arvio muuttui kehitysvammaksi.

”Jotenkin sen tiesi alitajuisesti, mutta tuntui rankalta, kun sen sanoi ääneen”, Kimmo kertoo.

Tarkempaa tietoa Sonjan kehitysvamman laadusta ei vieläkään ole, joten tulevaisuus on siinä suhteessa hämärän peitossa.

”Edelleen diagnoosi on tuntematon”, Kimmo tiivistää.

Musiikin äärelle rauhoittunut Sonja osaa olla myös äänekäs. Isä kertoo, että peseytymisreissulla hän pitää korvatulppia, sillä kylpyhuoneessa tyttären ääni kaikuu melkoisesti.

 

Aikataulutettu arki

Olohuoneen lattialta kuuluu kova kolaus, kun Sonja heittää pikkupianonsa menemään. Kohta tyttö kiipeää seisomaan sohvan takana olevalle leveälle ikkunalaudalle.

”Jos ei ole virikettä, niin Sonja saattaa keksiä typerämpää tekemistä tai käydä apaattiseksi”, Kimmo kertoo.

Erityislapsiperheen arki on tarkkaan aikataulutettua. Virikkeiden keksiminen käy vaikeaksi varsinkin sateisina viikonloppuina, jolloin pitää pysytellä sisätiloissa.

”Sonja ei leiki saman ikäisten kanssa, mutta aikuisiin ottaa todella paljon kontaktia”, Kimmo kertoo.

Ikkunalaudalta poistunut tytär tulee jälleen isänsä syliin halattavaksi.

 

Aikaa myös isosiskolle

Sonja ja 12-vuotias isosisko asustavat yhteisessä huoneessa ja nukkuvat kerrossängyssä. Sisarukset viihtyvät keskenään ja isosiskon ystävät ovat suhtautuneet Sonjaan luontevasti.

Nelihenkisellä perheellä ei ole sukua lähellä pääkaupunkiseudulla, joten omaishoito täyttää päivät. Molemmat vanhemmat lisäksi opiskelevat töiden ohessa, joten kalenterissa ei ole tyhjiä hetkiä.

Kimmo kertoo, että anopin ja hänen miehensä vierailut ovat tervetulleita, sillä neljän aikuisen kesken Sonjan perään katsominen on helpompaa. Samalla jää enemmän aikaa vanhemmalle tyttärelle.

 

Koulutie tuo muutoksen

Yhteiskunnalta saatua tukea perhe pitää riittävästi, vaikka palvelut ja tuet ovatkin usein tehottomasti järjestettyjä tai monen mutkan takana.

Sonja on viihtynyt päiväkodissa, jonne vanhemmat voivat viedä tyttären rauhallisin mielin. Ensi vuonna alkaa Sonjan koulutie, mikä tuntuu tässä vaiheessa epävarmuustekijältä.

”Mietityttää, millainen se koulu on. Sonjalla pitää olla oikeanlaisia ihmisiä ympärillä”, Kimmo toteaa.

Hän pohtii, että erityislapsiperheen arki on sitovaa ja väsyttävää, mutta tuskailu tai suuttuminen ei auta.

”Työlästä, mutta positiivista”, Kimmo kuvailee.